Ja taas tarkastetaan helmat

Vuonna 1988 valmistunut The Inspector Wears Skirts poikkesi ammattiin valmentautumista korostavilta lähtökohdiltaan Hongkongin tavanomaisesta naistoimintatarjonnasta, mutta juuri muuta muistettavaa keskinkertaisessa Poliisiopisto-muunnelmassa ei ollut. Tämä ei kuitenkaan estänyt laajentamasta elokuvaa kokonaiseksi sarjaksi, jonka toinen osa The Inspector Wears Skirts Part II (Shen yong fei hu ba wang hua / San yung fei foo ba wong fa, HKG 1989) pukattiin pihalle jo seuraavana vuonna. Alkuperäisestä työryhmästä tehtäviinsä palasivat mm. tuottaja Jackie Chan, käsikirjoittaja Abe Kwong, ohjaaja Wellson Chin sekä suurin osaa näyttelijöistä, ja melkoista toisintoa on sisältökin.

Ensimmäisen suoritetun tehtävän jälkeen on asetuttu taas koulutusleirille, jossa arki kiertää loputonta harjoittelun, kepposten ja kurinpito-ongelmien sävyttämää kehää. Lisää bensaa liekkeihin lorauttaa Banshees-ryhmän uusi tulokaskvartetti, joka pääsee saman tien virittelemään nokkapokkaa Amyn (Sandra Ng), Mayn (Kara Hui), Lamin (Regina Kent) ja muiden vanhojen kykyjen kanssa sekä keräämään osansa Flying Tiger -könsikkäiden huomiosta. Esimiespuolellakin tapahtuu, kun tarkastaja Wu'ta (Sibelle Hu) edelleen ujosti piirittävä Tiger-päällikkö Kan (Stanley Fung) saa kilpakosijan vierailevasta opettajasta terrorismiasiantuntija Lo'sta (Melvin Wong).

Chinin näkemys Kwongin ja Lee Man Choin aivoituksista muistuttaa edelleen enemmän päämäärätöntä sketsikokoelmaa kuin juonellista elokuvaa. Mutta jos piti alkuperäisestä, on hyvin todennäköistä, ettei jatko-osakaan tuota suunnatonta pettymystä. Päinvastaisessa tapauksessa on luvassa melkoista piinaa, sillä entistä selvemmin farssiksi muljahtava elokuva toistaa pienin variaatioin likimain kaikki edeltäjänsä kommervenkit diskojaksoa myöten. Tirkistelystä, ruokalaetiketistä, mustasukkaisuuskohtauksista ja muista ikuisuusaiheista revittävät vitsit eivät pahemmin naurata, mutta onneksi roolijako toimii, vaikka Sandra Ng ja Billy Lau koettelevatkin hermoja. Niinpä yleisestä surkeudesta ei viitsi suuttua, vaan idioottimaista kohellusta ja hirvittävän numeron tekemistä Amy Yipin rintavarustuksesta tuijottaa epäuskoisen tyytyväisenä pään pehmentyessä hiljalleen hyytelöksi.

Täydelliseen komedialimboon vaipumista häiritsee viime hetkillä tyhjästä konkretisoituva lopputaistelu, jossa Jackie Chan's Stuntmen Associationin temppuilijat saavat panna parastaan. Näyttävyydessä hakkaus- ja ammuntakimara ei pärjää ensimmäisen osan lennokkaalle finaalille, mutta toimiipahan langat yhteen solmivana indikaattorina siitä, että alituiseen keskenään nahistelevat yksilöt voivat tiukan paikan tullen puhaltaa yhteen hiileen. Kaunis ajatus, mutta tuli selväksi jo edellisellä kerralla.

Maaseudun rauhaa

Luodaan epämääräinen alue syrjäseudulla, asutetaan se vähintään yhdellä verenhimoisella höyrypäällä ja tuodaan paikalle joukko pahaa aavistamattomia ulkopuolisia kamppailemaan hengestään. Moneen kertaan nähty konsepti ei lakkaa motivoimasta elokuvantekijöitä 2000-luvullakaan, mistä käy todisteeksi Peter Stanley-Wardin debyyttiohjaus Small Town Folk – läpikulku kielletty (Small Town Folk, GBR 2007).

Uuden brittiläisen kauhun huokeimpiin edustajiin lukeutuvassa elokuvassa paha paikka on Grockletonin maalaiskylä ja tarkemmin sen keskiössä sijaitseva Beesleyn kartano tiluksineen. Tilan omistaja ei suvaitse maillaan vieraita, vaan tunkeilijat päätyvät oitis ihmismetsästystä harjoittavien maajussien riistaksi. Tällä kertaa tähtäimeen jää kutemishinkuisia nuoria, eksynyt matkailijapariskunta ja luontokuvaaja, joiden elinaikaennuste on noin 90 minuuttia, mikäli DVD:n takakannessa ilmoitettuun kestoon on luottaminen.

Mikäpä siinä. Vaikkei juoni omaperäisyydellä juhlisikaan, voi puutteet korvata aina innokkuudella ja kekseliäisyydellä. Ensin mainittua digivideolle kuvatun halpiksen tekijöillä riittääkin, mutta jälkimmäisen kanssa on vähän niin ja näin. Omaehtoisen tekemisen ikuinen varjopuoli, esikuvien apinointi, paistaa suodattamattomana niin monessa kohtauksessa, että vaikutteiden bongailussa on ainesta kovan luokan juomakilpailuun. Jos tämän hieman kiusallisen seikan kykenee ohittamaan, jää jäljelle hyvin köykäisistä aineksista koottu, puujalkahuumorilla höystetty splatter-riento, jonka hahmot ovat joko ontosti tyypiteltyjä uhreja tai hassuiksi tarkoitettuja, sisäsiittoisia peräkamarinpoikia mustattuine hampaineen. Ankeasti alkava tarina paranee loppua kohti tarjoten viimeisillä minuuteilla jopa toimivia jännityksen hetkiä, mutta kokonaisuutena taposta toiseen etenevä elokuva ei kestä yhtä katselua enempää.

Tekninen toteutus jättää ristiriitaisen vaikutelman, sillä periaatteessa välineiden hallinta on kunnossa, mutta kaikki ratkaisut eivät miellytä silmää. Useimpien ulkokohtausten kuvaaminen sisätiloissa bluescreeniä vasten luo elokuvalle todella keinotekoisen ulkoasun, jota DVD:n tuhnuinen ja pehmeä kuva ei ainakaan paranna. Luonnollisuutta on turha hakea myöskään CGI-tehosteista, joihin on turvauduttu kaikissa vähänkin vaativammissa tappokohtauksissa ja lavastuksissa. Aidossa ulkoympäristössä tallennetut pätkät sen sijaan näyttävät sangen asiallisilta, ja loppuhuipennuksen autojakso todistaa, että stunt-miehille on ollut ihan todellista tarvetta. Kahden eri kuvausmetodin yhteensovittaminen ei ole siis lainkaan saumatonta, mikä vahvistaa kokonaisuuden hajanaisuutta.

Ääniraidalla pauhaa lähes tauotta vasemmalle kallistuva musiikki oikean kanavan tuutatessa pelkkää dialogia ja muiden äänien hallitessa keskikenttää. Erikoinen jako estää kerrosten puuroutumisen, mutta vaatii myös korvilta huomattavaa totuttelua. David James Nielsenin kirjoittamat sävelmät ovat sinänsä parempia kuin tämäntyyppisissä tuotannoissa keskimäärin, mutta valikoivalla sijoittelulla olisi päästy parempaan tulokseen, koska jatkuva soitto ei tue pahemmin kohtauksia. Enimmäkseen harrastelijanäyttelijöiden suoltamassa puheessa on laadullista vaihtelua siinä kuin muussakin esiintymisessä, mutta pahimmat tönkkösuolatut sönköttäjät on onneksi raakattu roolitusvaiheessa. Mukaan on haalittu tutumpiakin naamoja, kuten kehyskertomuksen juontajina esiintyvät Willow'n nimiroolista muistettava Warwick Davis ja vielä pitemmän elokuvauran tehnyt Howard Lew Lewis.

Tee-se-itse-elokuvien kentällä Small Town Folk sijoittuu paremmalle sektorille, mutta tekijöiden vaivannäön arvostamisesta huolimatta elokuva ei ole sittenkään järin erikoinen. Kuriositeettiarvoa piisaa kumminkin siinä määrin, ettei laadultaan välttävästä DVD:stä pulitettu marketin poistokaukalon ulosheittohinta tunnu aivan ryöstöltä.

Uusi vitriini auki!

Keväällä 2001 ei Internetissä ollut kunnollista DVD-arvosteluihin keskittynyttä suomenkielistä verkkojulkaisua, joten asia päätettiin korjata itse. DVD-vitriiniksi ristitty sivusto julkistettiin vähin äänin myöhemmin syksyllä. Luomusta ei markkinoitu kummemmin, mutta palautteesta ja laskurin osoittamista lukemista päätellen se saavutti jonkinlaisen käyttäjäkunnan, kunnes jäi lopulta suurempien ja enemmän interaktiivisuutta tarjonneiden tulokkaiden jalkoihin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hiljalleen hiipunut DVD-vitriini vetelee viimeisiään ja sulkeutuu lopullisesti syksyn aikana. Kuvatallennevetoinen elokuvien ihmettely ei kuitenkaan pääty tähän, vaan jatkuu hitusen uudistetuin kuvioin tässä blogissa aivan yhtä epäsäännöllisesti kuin ennenkin.