DVD-vitriinin arkistosta, osa 9

Tyhjentävästi asiansa esittänyt Jouluyö, murhayö ei anna suoranaisesti aihetta kirkua jatko-osan perään, mutta avoin lopetus on ollut slasher-kentällä useimmiten riittävä tekosyy lisätä otsikkoon yhtä pykälää suurempi järjestysnumero. Sikäli Lee Harryn ohjaama Silent Night, Deadly Night 2 (Silent Night, Deadly Night Part 2, USA 1987) ei erottuisi lukuisista, vuosikymmenen velloneen aallon loppumainingeilla valmistuneista kilpakumppaneistaan, ellei se tarraisi alkuperäisen elokuvan virittämään täkyyn harvinaisen tökeröllä tavalla.

Isoveljensä kuolemaa sivusta seurannut Ricky Caldwell on varttunut edellisen osan jälkeen aikuiseksi ja päätynyt mielisairaalaan. Jouluaattona yhteistyöhaluttoman potilaan pakeille marssii kelanauhureineen tohtori Bloom, jolle penseä Ricky kertoo samaan syssyyn koko elämäntarinansa. Tämä on toteutettu käytännössä leikkelemällä ensimmäisestä elokuvasta referaatti, jota tauotetaan uusilla keskustelujaksoilla. Huonomuistisia katsojia helpottava temppu on viheliäinen, mutta jos malttaa olla turvautumatta kelaukseen, voi ihmetellä Rickyn hämmästyttävää kykyä selostaa seikkaperäisesti tapahtumia, joita tämä ei voi mitenkään muistaa tai ole edes nähnyt.

Lähes puolet elokuvan kestosta ahmaiseva katsaus menneeseen turruttaa horroksen partaalle, mutta lopulta alkaa tapahtua, kun Ricky pääsee muisteluissaan ennen näkemättömiin välivuosiin. Nunnia kammoavan ja punaista nähdessään murhanhimoiseksi äityvän nuorukaisen myöhemmät vaiheet muuttavat ryppyotsaisena alkaneen filmin silkaksi campiksi. Täyskäännös ei riitä pelastamaan kokonaisuutta, mutta katsojista sitkeimmille suodaan muutamat halvat naurut. Oivalluksen seurauksena kierrätys saa yllättäviä metaulottuvuuksia Rickyn käydessä treffeillä Jouluyö, murhayötä esittävässä teatterissa, ja pahatapaisia lähimmäisiä koomisin metodein nitistävän koviksen uroteot kruunataan totaalisesti järjen rajat ylittävällä lähiöverilöylyllä.

Lumettomien takaumien jälkeen saadaan ripaus juhlatunnelmaa, kun Ricky vetää joulupukin kamppeet ylleen. Alituisella kulmakarvojen kohottelulla repliikkejään korostava Eric Freeman yrittää puhaltaa punanuttuun henkeä mielipuolisella tekonaurulla, mutta kyvytön räpiköinti tuottaa vain yhden lajityypin onnettomimmista tappajahahmoista. Sesonkielokuvaksi Silent Night, Deadly Night 2 on muutenkin todella laimea esitys, joten aattoillan viihdykkeeksi kannattaa varata jotakin muuta.

(21.12.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 8

Joulurauhan rikkomisella on täytetty filmiä ahkerasti mykkäelokuvien ajoista lähtien, ja aihe on poikinut merkkiteoksia niin draaman, komedian, toiminnan, animaation, scifin kuin kauhunkin saralla. Jälkimmäisen genren kuuluisimpia jouluriehoja on 80-luvun slasher-aallon hedelmiin lukeutuva Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, USA 1984), joka ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta varmisti paikkansa herättämällä ilmestyessään syvää paheksuntaa amerikkalaisten moraalinvartijoiden keskuudessa.

Pyhille arvoille kintaalla viittaava elokuva heittää katsojan silmille jouluahdistusta isolla kauhalla alusta alkaen, kun Chapmanin perhe käy mielisairaalassa tervehtimässä päätään lepuuttavaa isoisää. Vanhempien silmien välttäessä ukko paljastaa 5-vuotiaalle Billylle joulupukin todellisen toimen tuhmien rankaisijana. Kotimatkalla puheet saavat katetta joulupukkiasuisen ryöstäjän pysäyttäessä herrasväen auton sillä seurauksella, että isälle paukautetaan luoti otsaan ja äidiltä avataan kaula pojan todistaessa tapahtumia aitiopaikalta. Orpokodissa Billystä kasvaa muuten reipas nuorimies, mutta traumat aiheuttavat joulun aikaan käytöstä, jota nunnien pyörittämää laitosta johtava abbedissa ei suvaitse. Onneksi väkivaltaisuus lähtee kurittomista kakaroista hakkaamalla, joten täysi-ikäisyyteen mennessä Billy on kelvollinen siirtymään osaksi yhteiskuntaa lelukaupan varastoapulaisena.

Uusi elämä sujuu mallikkaasti kunnes joulusesonki saapuu. Kaupan somisteet laukaisevat ensimmäiset oireet, ja lopullisesti patoutumat purkautuvat aattona, jolloin varastopomo iskee työpaikkajuhlan tiimellyksessä näppinsä Billyn salaa ihailemaan Pamelaan. Äitivainaan kohtalosta muistuttava näkymä naksauttaa joulupukin tamineisiin puetun ja väkijuomia nauttineen Billyn aivot hallitsemattomaan raivotilaan, ja pian punapukuinen rankaisija viilettää pitkin pikkukaupungin katuja.

Charles E. Sellier Jr:n ohjaama Jouluyö, murhayö ohittaa tavanomaisen slasher-kaavan yksioikoisine kostomotiiveineen nostamalla tarinan tappajan kursailematta päähenkilön asemaan. Billyn psyykkinen vammautuminen tehdään tuskallisen selväksi lapsuusjaksoissa, jotka herättävät myötätuntoa ja korostavat hahmon traagisuutta samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin valmistuneet Don't Go in the House ja Maniac – nukkemurhaaja. Kerronnan totisuutta hälventää siellä täällä pilkahteleva viisto huumori, jonka ansiosta elokuvan tunnelma on kautta linjan mehukkaan kieroutunut. Ja jotteivät eksploitatiiviset lähtökohdat unohtuisi psykologisen vyörytyksen keskellä, on keitokseen sotkettu runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Huolellisesti pohjustetun kokonaisuuden huipentaa hilpeä amok-juoksu, jossa huvittavat sekä tarkoituksellinen vitsailu, sivuhenkilöiden hölmöily että aikuista Billyä esittävän Robert Brian Wilsonin rajalliset näyttelytaidot.

(18.12.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 7

Eikö Belgiassa ole lainkaan värifilmiä? Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että on toki, mutta Suomeen harvakseltaan tuoduista sikäläisistä elokuvista on silti huomattavan suuri osa mustavalkoisia. Yhtä lailla silmiin pistävää on näyttelijä Benoît Poelvoorden esiintyminen juurikin väreistä riisutuissa elokuvissa. Kuin varmemman vakuudeksi Man Bites Dogin ja Les convoyeurs attendentin keskusroolit saavat jatkoa elokuvassa Aaltra – vihaiset jalattomat miehet (Aaltra / Vihaiset (jalattomat miehet) / Arga män (utan ben), FRA/BEL 2004) lähes huomaamattoman näyttäytymisen muodossa. Eivätkä yhtäläisyydet lopu vielä tähänkään, sillä Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen käsikirjoittama, ohjaama ja pääosittama Aaltra tarkastelee kahden edellä mainitun teoksen tavoin ihmiselon absurdia puolta tummasävyisen huumorin säestämänä.

Maalaismaisemista alkavan elokuvan vihaiset miehet ovat naapurukset, motocross-entusiasti ja maanviljelijä, joiden yhteiselo on yhtä kyräilyä ja kevyttä kiusantekoa. Torailun kiristämän vieterin pohja tulee motoristin osalta lopulta vastaan, kun traktorikuski onnistuu järjestämään hänelle potkut töistä metkuillaan. Kiukkua ryhdytään purkamaan tappelemalla, mutta hyvään vauhtiin pääsevän nujakan keskeyttää miesten päälle laskeutuva peräkärry, joka rampauttaa molemmat pyörätuolipotilaiksi. Onnettomuus vetää mielet apeiksi, mutta miehet eivät anna periksi, vaan lähtevät Suomeen hakemaan peräkärryvalmistajalta korvauksia.

Minimalistisin metodein kerrottu Aaltra rakentuu puhtaasti tuokiokuvamaisista kohtauksista, joissa ei puhuta paljon eikä juhlita kameran liikuttelulla tai leikkauksilla. Pysähtyneisyydestä hahmottuu kuitenkin hyvin kasassa pysyvä tragikomedia, joka myös jättää reilusti tilaa katsojan havainnoinnille ja päätelmille. Tyyliin sopii sekin, ettei yleisöltä edes yritetä kalastella sympatiapisteitä, vaan yhteisen sävelen löytävät päähenkilöt saavat jatkaa epäkorrektia mellastamistaan vammautumisen jälkeenkin vailla merkkiäkään henkisestä kasvusta. Katkeruuden voimin eteen päin porhaltavat lurjukset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihmisten myötätuntoa ja heittäytyvät hankaliksi silkkaa ilkeyttään, mutta saavat myös maksaa kolttosistaan täyden hinnan vastoinkäymisten täyteisellä matkalla.

Hahmot tuntuvat aidoilta ja heidän reissunsa on yllättävine käänteineenkin uskottava, mutta ääneen lausumattomia sääntöjä hykerryttävällä tavalla rikkovien ohjaajadebytanttien ote ei pidä aivan loppuun asti. Kun tarinan juju selviää, muuttuvat useiden kohtausten ratkaisut turhan itsestään selviksi. Matkan päätöskin on nasevuudestaan huolimatta ilmeinen, minkä lisäksi tekijät sortuvat nokkeluudessaan kiusallisen selvään vaikutteiden alleviivaukseen huokealla sisäpiirin vitsillä, vaikka kunnianosoitus on sinällään hieno ele.

(13.12.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 6

Hongkongilainen Ben on muuttanut Tokioon opiskelemaan, mutta aika kuluu pänttäämisen sijasta pimeissä hanttihommissa. Kadonnutta tyttöystävää etsivän luokkatoverinsa Chang Chihin ja yakuza-piireihin haikailevan Mingin kanssa ystävystynyt nuorukainen tapaa kolmikon yökerhoillanvietossa omien opintojensa ohessa baarityttönä työskentelevän Tieh-lanin. Ben rakastuu oitis, mutta kaunottaren sydämen on jo vienyt yakuza-hylkiö Asano, jonka yhteydet alamaailmaan pakottavat lopulta koko konkkaronkan liikekannalle.

Jännäriksi luokitellun Zodiac Killersin (Ji dao zhui zong, HKG 1991) juoni avautuu todella hitaasti, mikä pitää katsojan pitkään ymmällään siitä, mistä tarina varsinaisesti kertoo. Kiitetystä Boat Peoplesta muistettava ohjaaja Ann Hui painottaa tapahtumien kustannuksella koruttomia tunnelmia, jotka vallitsevat kiinalaissiirtolaisten keskuudessa. Ulkopuolisuus, turhautuneisuus, pettymys ja alakulo asettavat kerronnalle totiset suuntaviivat, joiden lomasta toivo ja ilo pilkahtelevat harvakseltaan ja silloinkin vain tilapäisesti.

Huolellinen pohjustus alkaa kantaa viimein hedelmää jälkimmäisellä puolikkaalla, jonka kiihtyvä tempo on jyrkässä kontrastissa alkuosan kanssa, vaikka lohduton linja pitää loppuun asti. Siirtyminen draamasta jännitykseen tapahtuu yllättävän luontevasti ja herättää trailerin lupaamaa toimintaa odotelleen yleisön osan horroksestaan, mutta kokonaisuuden kannalta dualistinen rakenne ei pelaa sittenkään täysin saumattomasti.

Vastaavana tuottajana toiminut Eric Tsang pysyttelee tällä erää kameran takana, mutta tähtiloistetta on näyttelijäkaartissa riittävästi ilman häntäkin. Beninä säkenöivä Andy Lau todistaa jälleen kerran olevansa parhaimmillaan esittäessään hahmoa, jolla ei mene liian hyvin. Laun maneerit pysyvät aisoissa, joten tulkinta on luonnollinen ja jopa koskettava. Viimeisessä elokuvaroolissaan nähtävän Cherie Chungin jäähyväiset eivät voisi olla juurikaan surullisemmat, mutta lähtö tapahtuu myös tyylillä, sillä Tieh-lanin herkkään osaan kanavoitu tunnelataus ei jätä moitteen sijaa.

(19.11.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 5

Alkuperäisen Väkivallan vihollisen loppu jätti reilusti tilaa jatko-osalle, mutta optio lunastettiin kuitenkin vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Ohjaaja Michael Winner ja näyttelijä Charles Bronson jatkoivat omilla tonteillaan Väkivallan vihollinen II:ssa (Väkivallan vihollinen 2 / Death Wish II / Death Wish 2 / Våldets fiende 2, USA 1981), ja tuottajien palleille istuutuivat tehomogulit Menahem Golan ja Yoram Globus, joilla oli oikeuksien uusina haltijoina sormensa pelissä hankkeen käynnistämisessä.

Los Angelesiin muuttaneen Paul Kerseyn elämä on alkanut taas hymyillä: naisystäväksi on löytynyt paikallisradion tähtitoimittaja Geri Nichols (Jill Ireland), arkkitehtuuri lyö leiville ja tytärkin osoittaa orastavia toipumisen merkkejä. Kalifornian aurinko langettaa lopulta auvon ylle varjonsa röyhkeiden nuorisorikollisten muodossa. Kerseyltä isän kädestä saaneen jengin haltuun jäänyt lompakko johdattaa kostonjanoisen raiskurilauman arkkitehdin kotiin taloudenhoitajaa ja tytärtä ahdistelemaan. Kumpikaan ei selviä kohtaamisesta hengissä, mikä yllyttää Kerseyn tarttumaan taas aseeseen.

David Engelbachin käsikirjoitus toistaa alkuperäisen elokuvan päälinjat hiukan erilaisella painotuksella. Prosessin jo kertaalleen läpikäynyt Kersey ei ajaudu enää sattumanvaraisiin kostopuuhiin, vaan lähtee lyhyen suruajan jälkeen koluamaan Hollywoodin katuja löytääkseen syylliset ja päästääkseen näistä ilmat pihalle. Tarina ei ole psykologisessa kiinnostavuudessaan edeltäjänsä veroinen, mutta juonikehitelmä on silti johdonmukainen ja riittävän uskottava.

Winner esittää tapahtumat edelleen tinkimättömällä armottomuudella jättämättä omaa kantaansa koston oikeutuksesta epäselväksi, vaikka rikollisuuden ja rangaistusmetodien syy- ja seuraussuhteita tutkiva Geri onkin vakuuttunut taparikollisille räätälöidyn terapian eheyttävästä vaikutuksesta. Tarinan esimerkkitapauksille ei heru varmasti ainuttakaan sympatiapistettä piinallisten raiskauskohtausten jälkeen, mikä jättää katsojan pohtimaan omaa mielipidettään elokuvan esittämästä perioikeistolaisesta rangaistusmallista.

Bronson soveltaa järjestelmällisen ja tehokkaan Kerseyn roolissa harkittua vähäeleisyyttä, jossa ilmeet paljastavat arkkitehdin sisimmästä enemmän kuin lausutut repliikit. Vanhan kivikasvon järkkymätön läsnäolo ja Winnerin jäntevä ohjaus nostavat Väkivallan vihollinen II:n lopulta 1980-luvun alun väkivaltaviihteellisten vigilantismikuvausten parhaimmistoon huolimatta juonen yllätyksettömyydestä.

(23.9.2006)

Täysi kauhallinen höyryävää

Kate Armstrong on menestyvä huippukokki ja toivoton täydellisyyden tavoittelija, jonka elämä pyörii pelkästään työnteon ja ruoanlaiton ympärillä. Päällisin puolin kaikki on kunnossa, mutta niuhottava ylisuorittaja ei ole silti tyytyväinen elämäänsä. Onneksi tarkkanäköinen psykiatri huomaa, että ongelmien perimmäinen syy on miehen puute. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä työmaaravintolaan tupsahtaa kuin tilauksesta Nick-niminen könsikäs. Tai eihän Kate tietenkään suvaitse rahvaanomaista hassuttelijaa, joka suhtautuu hommiin rennosti ja jolla ei ole juurikaan tavoitteita elämässään. Pahimmassa tapauksessa apulaiseksi pestattu tyyppi saattaa harmittoman julkisivunsa suojista yrittää Katen syrjäyttämistä pääkokin paikalta. Ahdingon maksimoimiseksi sisar kuolee onnettomuudessa jättäen Zoe-tyttärensä huoltajuuden Katelle.

Saksalaiskomediaan Kaikilla mausteilla perustuva Rakkauden resepti (No Reservations / Kärlek på menyn, USA/AUS 2007) on oppikirjaesimerkki täydellisen yllätyksettömäksi jalostetusta romanttisesta draamakomediasta, jonka käänteiden ennustaminen on musertavan helppoa noin kymmenen minuutin jälkeen, vaikkei olisi alkuperäisestä elokuvasta koskaan kuullutkaan. Katsojan älykkyyttä aliarvioidaan toistuvasti, minkä lisäksi elokuvan markkinointi komediana on kyseenalaista, sillä hauskuutta Rakkauden reseptistä ei löydy etsimälläkään.

Entäs draama? Löperöä siirapissa uitettua laskelmointia, jonka kyyneltenlypsykohtaukset ovat pöyristyttävän banaaleja. Jotta paketti olisi täydellinen, Kate oppii ottotyttärensä ja keittiöromeon kanssa lähentymisen myötä näyttämään inhimillisen puolensa, mutta horisontissa siintävän onnen tiellä väijyy vielä yksi, kaiken saavutetun vaarantava kriisi. Niinpä niin, tuskinpa pilaan keneltäkään jännitystä paljastamalla, että lopussa kaikki on taas hyvin.

Loistosta Oscar-ehdokkuudella palkittu australialaisohjaaja Scott Hicks sukeltaa Rakkauden reseptissä samaan Hollywood-putkeen kuin lukemattomat edeltäjänsä ja seuraajansa, joiden näkemyksellisyys on heitetty surutta yli laidan sopimuspapereiden allekirjoittamisen jälkeen. Rännin toisesta päästä puserretun totaalisen persoonattoman lopputuotteen jälkeen ohjaajan filmografiaa tutkiessa joutuu hieraisemaan silmiään epäuskoisena, kun vanhat meriitit osuvat kohdalle. Edellytyksiä luulisi riittävän vaativampaankin tekemiseen kuin täytteeltä tuoksahtaviin, kammottaviin kokkaus- ja perhetreffimontaaseihin, joita säestävät niinkin yksilölliset kappalevalinnat kuin Sway ja The Lion Sleeps Tonight. Toivottavasti Hicks sai edes kohtuullisen korvauksen luovasta työpanoksestaan.

Näyttelijätähdille on epäilemättä maksettu ansionsa mukaan, sillä Catherine Zeta-Jones suoriutuu sujuvasti kylmäkiskoisen snobin roolista, ja Aaron Eckhart virnuilee yhtä suvereenisti vekkulina gastronomirenttuna, jolla on pakkomielle italialaiseen kulttuuriin. Ääripäiden välissä tasapainoa edustaa Abigail Breslinin sulkeutunut Zoe, joka pääsee kohtalaisen nopeasti äitinsä kuoleman yli.

Philip Glassin musiikit ovat paikoin ihan kivat, mutta minimalistiguru voisi muun porukan ohessa katsoa vähän tarkemmin millaisiin projekteihin lähtee mukaan.

Leffanautinnon huipentaa jumalaton nälkä, joka väistämättä seuraa mittavasta ruokalajien esittelystä.

DVD-vitriini arkistosta, osa 4

Onko Bud Spenceristä amerikkalaiselle jalkapallokentälle? Vastausta ei tarvitse hakea kaukaa, sillä raamikas, entinen olympiatason uimari ottaa lajiin tuntumaa Michele Lupon toimintakomediassa Hyttynen (Lo chiamavano Bulldozer / Sie nannten ihn Bulldozer / They Called Him Bulldozer /Bulldozer / Uppercut / Myggan / Dom kallar mig Bulldozer, ITA/BRD 1978).

Spencerin roolihahmo on omissa oloissaan viihtyvä merikarhu, jonka laivan sukellusvene romuttaa vahingossa. Marina di Pisan satamaan korjauspuuhiin juuttuva seilori vedetään sattumalta mukaan paikallisten satamajätkien ja tukikohdassaan majailevien amerikkalaissotilaiden väliseen nokkapokkaan, kun armeijan jalkapallojoukkuetta valmentava kersantti Kempfler tunnistaa hänet Bulldozer-nimiseksi kadonneeksi huippupelaajaksi. Pelitoimiin Bulldozer ei enää suostu palaamaan, mutta hänestä leivotaan valmentaja koulimaan italialaisista joukkue riidat ratkaisevaan näytösotteluun.

Mitä todennäköisimmin Luunmurskaajista napattu juonirunko on vedetty tutun Spencer-myllyn läpi, ja lopputuotteena on hyvin epätasainen elokuva, joka ei toimi hajanaisuutensa vuoksi kunnolla sen paremmin urheiludraamana, naamanvääntelyfarssina kuin toimintanakaan. Lupo ei saa pidettyä moneen suuntaan kurkottavaa tarinaa kasassa, mutta onnistuu kokeneena ohjaajana puristamaan ylipitkästä sekamelskasta muutaman hyvän kohtauksen. Uhkapelit, lukuisat nyrkkitappelut ja valmennusjaksot viihdyttävät mukavasti, vaikka yli-innokkaiden rivinäyttelijöiden koheltaminen käy hiukan hermon päälle ja loppumatsi on huipennukseksi kuin kalvakka muodollisuus.

Onkin harmillista, ettei Hyttynen yllä yhtä pitkälle kuin sankarinsa potkaisema siannahka, sillä Spencer tekee odottamattoman hienon luonneroolin periaatesyistä uransa huipulla lopettaneena entisenä tähtenä. Toivottomia noviiseja vastahakoisesti kaitsemaan ryhtyvä Bulldozer on tyypillisen äkäinen, mutta joukkuehenkeä korostavassa ongelmanratkojassa on myös syvällisempi puoli, jonka Spencer nostaa esiin pienin elein ja ilmein. Suoritus tuo filmiin kaivattua ryhtiä, jota löytyy lisää taajaan taustalla soivasta, tarttuvasta teemakappaleesta.

(19.8.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 3

Suomen elokuvahistorian merkittävimpiin ohjaajiin lukeutuva Matti Kassila muistetaan luonnollisesti parhaiten Komisario Palmu -elokuvistaan, mutta hänen ansioluettelostaan voi helposti nostaa esiin muitakin huomionarvoisia teoksia. Yksi näistä on palkittu F.E. Sillanpää -filmatisointi Elokuu (Augusti / Harvest Month / Destiny, FIN 1956), joka on julkaistu DVD-formaatissa osana Fennada-Filmin tuotantoa esittelevää sarjaa.

Elokuu alkaa idyllistä järvimaisemaa kuvaavalla jaksolla, joka johdattelee kanavanvartija Viktor Sundvallin työn äärelle. Elokuisen lauantain leppoisaa tunnelmaa varjostaa Sundvallien ystävän, Maija Länsilehdon, vierailu, jonka valmistelut kiristävät Viktorin ja hänen vaimonsa Saiman välejä. Lopulliseen syöksykierteeseen tilanteen ajaa tamperelaisen hotellinpitäjättären alkoholisoituneelle Viktorille tuliaisiksi tuoma konjakkipullo.

Kassila tavoittaa upeasti hiostavan kesäpäivän ilmapiirin ja käyttää tätä taitavasti kerronnan välineenä rinnastaessaan nousevan ukonilman lähestymisen päähenkilöiden ympärilleen luomien kulissien asteittaiseen murtumiseen. Toisistaan etääntyneen avioparin ja miehen entisen rakastajattaren kohtaamisen väkinäinen ystävällisyys ja taustalla kytevä hiljainen kyräily purkautuvat lopulta avoimeksi välienselvittelyksi, jolla on kohtalokkaat seurauksensa. Viktorin juopumustila ja Saiman kärhämöinti palvelusväen kanssa kiristävät tunnelmaa entisestään, mutta mahtuu elokuvaan muutakin kuin ahdistusta ja liiallisesta alkoholin käytöstä aiheutuvia lieveilmiöitä.

Vastapainoa synkkyydelle tuovat lähiseudun nuorison orastavaan rakkauselämään kurkistavat sivujuonet, joita seurataan lomittain päätarinan kanssa. Rakenteellisesti Elokuu pysyy hyvin kasassa, vaikka näkökulmat ja aikatasot vaihtuvatkin vilkkaasti tapahtumien ajanjakson muodostavan vuorokauden aikana. Kirjallista materiaalia sovittaessaan Kassila on kuitenkin sortunut turhaan selittelyyn, joka on muutoin onnistuneen elokuvan suurin heikkous. Siirtymien tueksi lisätty jaaritteleva kertojaääni ja valikoitujen henkilöiden päänsisäiset monologit eivät jätä sijaa väärille tulkinnoille, mutta samalla varman päälle pelaaminen latistaa monta hyvää kohtausta.

Kassila ja kuvaaja Esko Nevalainen tavoittavat kuvissa hienosti Sillanpään luonnonläheisen tyylin, eikä kaksikko kaihda sekoittaa perinnetietoisten maaseutunäkymien joukkoon kokeellisia jaksoja. Hourailevan Viktorin harhanäyt hyödyntävät jyrkässä valaistuksessaan ja asetelmissaan onnistuneesti teatteri-ilmaisun sävyjä, ja osa takautumista on toteutettu rohkeasti mykkäelokuvan keinoin. Dialogivoittoisen elokuvan näyttelijätyöskentely ei vakuuta kaikin puolin, mutta ainakin Toivo Mäkelä ja Emma Väänänen tekevät keskeisissä rooleissa väkevät suoritukset.

(31.7.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 2

Charles Bronsonin ja J. Lee Thompsonin yhteinen kausi Cannon Groupin suojissa poiki yhteensä viisi elokuvaa, joille on yhteistä liukuhihnamaiseen tuotantotahtiin toimineen yhtiön metritavaramainen kosketus. Ensimmäisenä valmistunut Ennen keskiyötä (10 to Midnight / Ten to Midnight / 10 före midnatt, USA 1983) on tyypillisen keskinkertainen tusinajännäri, jonka erottavat kymmenistä samasta saavista ammentavista filmeistä sen odottamattoman törkyiset eksploitaatiovivahteet.

Bronson näyttelee säästeliääseen tapaansa kyynistä komisario Leo Kessleriä, joka on päättänyt pysäyttää nuoriin naisiin mieltyneen sarjamurhaajan. Uuden työparin Paul McAnnin (Andrew Stevens) kanssa tehty selvitystyö viittaa viimeisimmän uhrin työtoveriin Warren Staceyyn (Gene Davis), mutta pitävien todisteiden puuttuminen estää syytteen nostamisen. Vaistoonsa luottava Kessler ei anna periksi, mikä suututtaa Staceyn, joka on jo ehtinyt ottaa seuraavaksi kohteekseen komisarion Laurie-tyttären (Lisa Eilbacher).

Lain voimaan uskonsa menettäneen Kesslerin ja tarkkaan suunnitellun alibin taakse suojautuvan Staceyn välinen psykologinen kädenvääntö on tuttua peruskauraa samoin kuin nuoremman etsivän neuvominen ja tulehtuneen isä-tytär -suhteen vatvominen, mutta Thompsonin konstailematon ohjaus pitää ainesten kuluneisuudesta huolimatta mielenkiinnon yllä. Puhepitoiset draamajaksot syrjäyttävät jopa Bronsonin valkokangasimagoon olennaisena osana kuuluvan toiminnan, mutta käsikirjoittaja William Roberts on saanut sijoitettua ammuskelulta vapaaksi jääneeseen tilaan ihan riittävästi väkivaltaa ja seksiä.

Alastomia naisia on liikkeellä tämän tästä, mutta yllättäen ilkosillaan kirmailusta vastaa suurimmaksi osaksi Stacey. Aatamin asussa murhaamiselle on perusteltu selitys, mutta tappajan luonteesta annetaan niin häiriintynyt kuva, että metodin taustalla on varmasti muutakin kuin vaatteiden suojaaminen veritahroilta. Davis esittää itsepintaisesti tunkeilevaa ja läähätyspuheluita soittelevaa huonoa häviäjää korostetun ilmeettömästi, paitsi silloin kun epäonnistuminen johtaa lapselliseen kiukutteluun. Suorituksesta on hankala sanoa, onko kyse osaamisen puutteesta vai harkitusta tunneköyhyyden kuvastamisesta, mutta vaikutelma on joka tapauksessa kylmäävä ja osittain hieman huvittava.

Muut näyttelijät esiintyvät aivan luonnollisesti ja yltävät varsin hyviin suorituksiin. Bronsonin ohella tunnetuimpia kasvoja ovat ylikomisario Malonea esittävä Wilford Brimley ja Geoffrey Lewis, joka tekee puolustusasianajaja Dantesta hyvin vakuuttavan mätämunan. Nousevista kyvyistä vakuuttavin on Eilbacher, joka on jopa erinomainen välittömänä ja sanavalmiina Lauriena, ja vilahtaapa tyttöjen asuntolassa myös pikku roolissa elokuvadebyyttinsä tekevä Kelly Preston.

(18.7.2006)

Mahjongin lumoissa

Rakkaus vai harrastus? Siinä valinta, jota puntaroidaan kauan ja huolella Stanley Siun ohjaamassa hupailussa Why, Why, Tell Me Why! (Huai nu hai, HKG 1986). Peliriippuvaisen äidin laiminlyömä ja mahjong-nappuloille tyttöystävänsä hävinnyt Yau on päättänyt pysyä vastedes kaukana uhkapelaavista naisista. Väärinkäsityksen vuoksi hän luulee löytävänsä unelmiensa täyttymyksen Anita Fongista, joka on todellisuudessa mestaruustason palikanvääntäjä. Niinpä yhteisen onnen saavuttaminen edellyttää pariskunnalta monenlaista yrittämistä: ensin hurmataan, sitten piilotellaan pelaamispakkomiellettä ja lopulta vieroittaudutaan turmiollisesta paheesta.

Tyypillistä 80-luvun hongkongilaista vauhtikomediaa edustava elokuva syytää kaksikon tielle solkenaan koettelemuksia, jotka lujittavat romanttista sidettä mutta ovat koomisesti yllätyksettömiä. Törmäilyyn ja säntäilyyn yllyttävät sattumukset eivät irrota järin hersyviä nauruja, mutta alati pirteä Anita Mui ja kohelluksellaan alkuun ärsyttävä Anthony Chan voittavat synkkämielisimmänkin hapannaaman puolelleen. Parin vuoroin avuliaat ja vuoroin petolliset ystävät rikkovat sopivasti odotuksia ailahtelevalla toiminnallaan.

Jäntevimmillään filmi on mahjong-kohtauksissa, joista varsinkin Yaun oppimia kusetuskikkoja soveltava peli pitää pihdeissään myös sääntöihin perehtymättömän katsojan. Jos koko elokuva olisi yhtä tiukasti rytmitetty, ei tarvitsisi harmitella kokonaisuuden musertavaa puolivillaisuutta. Nykymuodossa Why, Why, Tell Me Why!:ta ei pelasta edes Anita Muin laulama tarttuva tunnuskappale.

DVD-vitriinin arkistosta, osa 1

Kevin Smithin pitkään suunnittelema jatko-osa esikoiselokuvalleen Tiskirotille alkoi näyttää odotuksen venyessä ikuisuusprojektilta, joka ei välttämättä toteudu koskaan. Jay and Silent Bob Strike Backin itsetarkoituksellisen vitsikimaran ja söpöilevässä keskinkertaisuudessaan tavanomaisia romanttisia komedioita muistuttavan Tyttö tuollaisen jälkeen peli näytti jo lopullisesti pelatulta, kunnes Smith vahvisti tekevänsä Tiskirotat II:n (Clerks II / Clerks 2 / Clerks II – Tiskirotat II, USA 2006). Täydellisen originaalin toisintaminen ei vaikuttanut alun perinkään tarpeelliselta, ja ajoitus pudotti odotuksia entisestään. Vaikka projektin taustalla olisikin laskelmoitua fanien huutoon vastaamista ja pyrkimystä tahriintuneen kilven kiillottamiseen, voi elokuvan nähtyään ilolla todeta Smithin palanneen vanhemmuutta ylistäneen lällyilyn jälkeen takaisin raiteilleen.

Tiskirotissa kuvatusta päivästä on kulunut kymmenen vuotta, mutta Dante ja Randal ovat edelleen jumissa kassakoneen takana, kunnes eräänä aamuna Danten saapuessa töihin Quick Stop on ilmiliekeissä ja tuhoutuu lopulta sammutusyrityksistä huolimatta. Vuotta myöhemmin kaverukset tavataan uudella työpaikallaan Mooby's-ketjun hampurilaisravintolassa, jossa tutut rutiinit jatkuvat muuttumattomina. Status quolle on kuitenkin tulossa loppu, sillä Dante on aikeissa lähteä seuraavana päivänä autoilemaan morsiamensa kanssa Floridaan kohti uutta taloa ja parempaa työpaikkaa autopesulan johtajana. Tulevaisuus näyttää siis valoisalta, mutta ensin hänen on selvittävä kunnialla viimeisestä työpäivästä, jonka kulkua ei voi mitenkään ennustaa, varsinkin jos Randal Graves hääräilee välittömässä läheisyydessä.

Tiskirotat II on, jos mahdollista, alatyylisessä huumorissaan vieläkin törkeämpi kuin edeltäjänsä ja aivan yhtä hauska. Verbaalisesti lahjakas poskisolisti Randal panee parastaan päästessään Dantelle vinoilun ja asiakkaiden ivaamisen lisäksi louskuttamaan leukojaan ravintolapäällikkö Beckylle ja parhaan kaverinsa tulevalle vaimolle Emmalle sekä nöyryyttämään työtoveriaan Eliasta. Väittelyiksi kääntyvät puheet käsittelevät pääosin populaarikulttuuria, henkilökohtaisia periaatteita sekä seksuaalisia toimintoja erikoisuuksineen niin kuin aiemminkin. Kun ravintolan pihalla maleksivat vielä Jay ja Silent Bob myymässä huumeita, tuntee ensimmäisen Tiskirottien ystävä olonsa taatusti kotoisaksi.

Brian Halloran ja Jeff Anderson palaavat rooleihinsa kuin välissä ei olisi taukoa ollutkaan, ja uusina hahmoina kaksikon vaikutuspiiriin joutuneet Rosario Dawson, Trevor Fehrman ja Jennifer Schwalbach sulautuvat mutkattomasti tutun ydinporukan joukkoon. Tauottoman hauskuttamisen lomassa näyttelijät pääsevät näyttämään herkempääkin puolta, sillä Smith on sijoitellut turvanrepimisen sekaan myös ystävyyttä, rakkautta ja elämän suunnittelua käsitteleviä vakavoitumisen hetkiä. Nämä hengähdystauot istuvat naurumyrskyn sekaan kivuttomasti toisin kuin odottamaton musikaalikohtaus, joka rikkoo osoittelevasti uskottavuuden rajat. Kokonaisuus ei kuitenkaan hajoa yhteen tyylirikkoon, joten Tiskirotat II on helposti Smithin hauskin tuotos sitten tuoliltapudottavan debyytin.

(6.1.2008)