DVD-vitriinin arkistosta, osa 9

Tyhjentävästi asiansa esittänyt Jouluyö, murhayö ei anna suoranaisesti aihetta kirkua jatko-osan perään, mutta avoin lopetus on ollut slasher-kentällä useimmiten riittävä tekosyy lisätä otsikkoon yhtä pykälää suurempi järjestysnumero. Sikäli Lee Harryn ohjaama Silent Night, Deadly Night 2 (Silent Night, Deadly Night Part 2, USA 1987) ei erottuisi lukuisista, vuosikymmenen velloneen aallon loppumainingeilla valmistuneista kilpakumppaneistaan, ellei se tarraisi alkuperäisen elokuvan virittämään täkyyn harvinaisen tökeröllä tavalla.

Isoveljensä kuolemaa sivusta seurannut Ricky Caldwell on varttunut edellisen osan jälkeen aikuiseksi ja päätynyt mielisairaalaan. Jouluaattona yhteistyöhaluttoman potilaan pakeille marssii kelanauhureineen tohtori Bloom, jolle penseä Ricky kertoo samaan syssyyn koko elämäntarinansa. Tämä on toteutettu käytännössä leikkelemällä ensimmäisestä elokuvasta referaatti, jota tauotetaan uusilla keskustelujaksoilla. Huonomuistisia katsojia helpottava temppu on viheliäinen, mutta jos malttaa olla turvautumatta kelaukseen, voi ihmetellä Rickyn hämmästyttävää kykyä selostaa seikkaperäisesti tapahtumia, joita tämä ei voi mitenkään muistaa tai ole edes nähnyt.

Lähes puolet elokuvan kestosta ahmaiseva katsaus menneeseen turruttaa horroksen partaalle, mutta lopulta alkaa tapahtua, kun Ricky pääsee muisteluissaan ennen näkemättömiin välivuosiin. Nunnia kammoavan ja punaista nähdessään murhanhimoiseksi äityvän nuorukaisen myöhemmät vaiheet muuttavat ryppyotsaisena alkaneen filmin silkaksi campiksi. Täyskäännös ei riitä pelastamaan kokonaisuutta, mutta katsojista sitkeimmille suodaan muutamat halvat naurut. Oivalluksen seurauksena kierrätys saa yllättäviä metaulottuvuuksia Rickyn käydessä treffeillä Jouluyö, murhayötä esittävässä teatterissa, ja pahatapaisia lähimmäisiä koomisin metodein nitistävän koviksen uroteot kruunataan totaalisesti järjen rajat ylittävällä lähiöverilöylyllä.

Lumettomien takaumien jälkeen saadaan ripaus juhlatunnelmaa, kun Ricky vetää joulupukin kamppeet ylleen. Alituisella kulmakarvojen kohottelulla repliikkejään korostava Eric Freeman yrittää puhaltaa punanuttuun henkeä mielipuolisella tekonaurulla, mutta kyvytön räpiköinti tuottaa vain yhden lajityypin onnettomimmista tappajahahmoista. Sesonkielokuvaksi Silent Night, Deadly Night 2 on muutenkin todella laimea esitys, joten aattoillan viihdykkeeksi kannattaa varata jotakin muuta.

(21.12.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 8

Joulurauhan rikkomisella on täytetty filmiä ahkerasti mykkäelokuvien ajoista lähtien, ja aihe on poikinut merkkiteoksia niin draaman, komedian, toiminnan, animaation, scifin kuin kauhunkin saralla. Jälkimmäisen genren kuuluisimpia jouluriehoja on 80-luvun slasher-aallon hedelmiin lukeutuva Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, USA 1984), joka ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta varmisti paikkansa herättämällä ilmestyessään syvää paheksuntaa amerikkalaisten moraalinvartijoiden keskuudessa.

Pyhille arvoille kintaalla viittaava elokuva heittää katsojan silmille jouluahdistusta isolla kauhalla alusta alkaen, kun Chapmanin perhe käy mielisairaalassa tervehtimässä päätään lepuuttavaa isoisää. Vanhempien silmien välttäessä ukko paljastaa 5-vuotiaalle Billylle joulupukin todellisen toimen tuhmien rankaisijana. Kotimatkalla puheet saavat katetta joulupukkiasuisen ryöstäjän pysäyttäessä herrasväen auton sillä seurauksella, että isälle paukautetaan luoti otsaan ja äidiltä avataan kaula pojan todistaessa tapahtumia aitiopaikalta. Orpokodissa Billystä kasvaa muuten reipas nuorimies, mutta traumat aiheuttavat joulun aikaan käytöstä, jota nunnien pyörittämää laitosta johtava abbedissa ei suvaitse. Onneksi väkivaltaisuus lähtee kurittomista kakaroista hakkaamalla, joten täysi-ikäisyyteen mennessä Billy on kelvollinen siirtymään osaksi yhteiskuntaa lelukaupan varastoapulaisena.

Uusi elämä sujuu mallikkaasti kunnes joulusesonki saapuu. Kaupan somisteet laukaisevat ensimmäiset oireet, ja lopullisesti patoutumat purkautuvat aattona, jolloin varastopomo iskee työpaikkajuhlan tiimellyksessä näppinsä Billyn salaa ihailemaan Pamelaan. Äitivainaan kohtalosta muistuttava näkymä naksauttaa joulupukin tamineisiin puetun ja väkijuomia nauttineen Billyn aivot hallitsemattomaan raivotilaan, ja pian punapukuinen rankaisija viilettää pitkin pikkukaupungin katuja.

Charles E. Sellier Jr:n ohjaama Jouluyö, murhayö ohittaa tavanomaisen slasher-kaavan yksioikoisine kostomotiiveineen nostamalla tarinan tappajan kursailematta päähenkilön asemaan. Billyn psyykkinen vammautuminen tehdään tuskallisen selväksi lapsuusjaksoissa, jotka herättävät myötätuntoa ja korostavat hahmon traagisuutta samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin valmistuneet Don't Go in the House ja Maniac – nukkemurhaaja. Kerronnan totisuutta hälventää siellä täällä pilkahteleva viisto huumori, jonka ansiosta elokuvan tunnelma on kautta linjan mehukkaan kieroutunut. Ja jotteivät eksploitatiiviset lähtökohdat unohtuisi psykologisen vyörytyksen keskellä, on keitokseen sotkettu runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Huolellisesti pohjustetun kokonaisuuden huipentaa hilpeä amok-juoksu, jossa huvittavat sekä tarkoituksellinen vitsailu, sivuhenkilöiden hölmöily että aikuista Billyä esittävän Robert Brian Wilsonin rajalliset näyttelytaidot.

(18.12.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 7

Eikö Belgiassa ole lainkaan värifilmiä? Tarkempi tutkiskelu osoittaa, että on toki, mutta Suomeen harvakseltaan tuoduista sikäläisistä elokuvista on silti huomattavan suuri osa mustavalkoisia. Yhtä lailla silmiin pistävää on näyttelijä Benoît Poelvoorden esiintyminen juurikin väreistä riisutuissa elokuvissa. Kuin varmemman vakuudeksi Man Bites Dogin ja Les convoyeurs attendentin keskusroolit saavat jatkoa elokuvassa Aaltra – vihaiset jalattomat miehet (Aaltra / Vihaiset (jalattomat miehet) / Arga män (utan ben), FRA/BEL 2004) lähes huomaamattoman näyttäytymisen muodossa. Eivätkä yhtäläisyydet lopu vielä tähänkään, sillä Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen käsikirjoittama, ohjaama ja pääosittama Aaltra tarkastelee kahden edellä mainitun teoksen tavoin ihmiselon absurdia puolta tummasävyisen huumorin säestämänä.

Maalaismaisemista alkavan elokuvan vihaiset miehet ovat naapurukset, motocross-entusiasti ja maanviljelijä, joiden yhteiselo on yhtä kyräilyä ja kevyttä kiusantekoa. Torailun kiristämän vieterin pohja tulee motoristin osalta lopulta vastaan, kun traktorikuski onnistuu järjestämään hänelle potkut töistä metkuillaan. Kiukkua ryhdytään purkamaan tappelemalla, mutta hyvään vauhtiin pääsevän nujakan keskeyttää miesten päälle laskeutuva peräkärry, joka rampauttaa molemmat pyörätuolipotilaiksi. Onnettomuus vetää mielet apeiksi, mutta miehet eivät anna periksi, vaan lähtevät Suomeen hakemaan peräkärryvalmistajalta korvauksia.

Minimalistisin metodein kerrottu Aaltra rakentuu puhtaasti tuokiokuvamaisista kohtauksista, joissa ei puhuta paljon eikä juhlita kameran liikuttelulla tai leikkauksilla. Pysähtyneisyydestä hahmottuu kuitenkin hyvin kasassa pysyvä tragikomedia, joka myös jättää reilusti tilaa katsojan havainnoinnille ja päätelmille. Tyyliin sopii sekin, ettei yleisöltä edes yritetä kalastella sympatiapisteitä, vaan yhteisen sävelen löytävät päähenkilöt saavat jatkaa epäkorrektia mellastamistaan vammautumisen jälkeenkin vailla merkkiäkään henkisestä kasvusta. Katkeruuden voimin eteen päin porhaltavat lurjukset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihmisten myötätuntoa ja heittäytyvät hankaliksi silkkaa ilkeyttään, mutta saavat myös maksaa kolttosistaan täyden hinnan vastoinkäymisten täyteisellä matkalla.

Hahmot tuntuvat aidoilta ja heidän reissunsa on yllättävine käänteineenkin uskottava, mutta ääneen lausumattomia sääntöjä hykerryttävällä tavalla rikkovien ohjaajadebytanttien ote ei pidä aivan loppuun asti. Kun tarinan juju selviää, muuttuvat useiden kohtausten ratkaisut turhan itsestään selviksi. Matkan päätöskin on nasevuudestaan huolimatta ilmeinen, minkä lisäksi tekijät sortuvat nokkeluudessaan kiusallisen selvään vaikutteiden alleviivaukseen huokealla sisäpiirin vitsillä, vaikka kunnianosoitus on sinällään hieno ele.

(13.12.2007)