maanantai 30. syyskuuta 2013

DVD-vitriinin arkistosta, osa 22

Rikoskirjailijana pitkän ja komean uran tehneen Elmore Leonardin romaaneista väännetään valkokangas- ja televisiosovituksia tasaista tahtia, mutta onpa mies kunnostautunut vuosien varrella itsekin elokuvakäsikirjoittajana. Yksi näistä alkuperäistekstiin perustuvista filmeistä on Raakaa peliä (Mr. Majestyk / Mister Majestyk / Hårda bud, USA 1974), jossa Charles Bronson näyttelee oikeamielistä vesimelonifarmari Vincent Majestykia.

Meloninpoimijoita maatilalleen etsivä Majestyk järjestää tarinan aluksi meksikolaiselle siirtolaisseurueelle WC-vuoron huoltoasemalla ja pestaa sen jälkeen koko lössin satoa korjaamaan. Matka Majestykin maille saa merkillisen päätöksen, sillä perillä odottaa pelto täynnä kutsumattomia vieraita ja työvoimanvälittäjä Bobby Kopas (Paul Koslo), joka yrittää aseella uhaten suostutella Vincentin palkkaamaan omat poimijansa. Majestyk kieltäytyy tarjouksesta niin pontevasti, että saa pahoinpitelysyytteen ja päätyy tutkintavankeuteen. Tilanne alkaa näyttää huolestuttavalta, sillä arbuusit pitäisi päästä keräämään ennen kuin ne mätänevät pellolle, mutta harmikseen Majestyk joutuu toteamaan, ettei hänellä ole tarpeeksi rahaa takuiden maksamiseen. Niinpä edessä on siirto vankilaan, mutta kuljetus katkeaa, kun samassa kyydissä matkaavan palkkamurhaaja Frank Rendan (Al Lettieri) kätyrit väijyttävät bussin aikeenaan vapauttaa pomonsa. Operaatio hyytyy poliisien ja roistojen väliseksi tulitaisteluksi, jonka tiimellyksessä Majestyk keksii loistavan ratkaisun pulmaansa.

Leonardin tarinointityyliin olennaisena osana kuuluva huumori ei pilkistele kuin Majestykin päästelemissä vaisuissa letkautuksissa, mutta muuten Raakaa peliä on juoheva, joskin meloneja lukuun ottamatta kovin tavanomainen toimintatrilleri oikeutta hakevasta miehestä, joka joutuu kostonkierteeseen. Hiljalleen kovenevat panokset sekä Charles Bernsteinin tarttuva musiikki pitävät jännitettä yllä, ja painetta tasataan aika ajoin pidättelemättömällä väkivallalla ja kaahailulla. Richard Fleischer ei ole koskaan ollut ohjaajana suuri mestari, eikä hän esittele tässäkään työssä poikkeuksellisia oivalluksia, mutta Fleischerin ansioksi on ilman muuta laskettava sujuva juonenkuljetus, jonka ansiosta elokuvaan ei mahdu yhtään tylsää kohtausta.


Henkilöhahmot ovat perustyyppejä, joiden näyttely ei vaadi ammattilaisilta ihmeitä. Lipan alta luimisteleva Bronson luottaa vähäeleiseen jäyhyytensä, joka istuu Majestykin rooliin oikein hyvin, ja 70-luvun vakiokonniin kuulunut Al Lettieri vetäisee osansa samalla varmalla vaihteella kuin Pakotiessä. Oman lisänsä äijien koitokseen tuova, harittavahiuksinen Paul Koslo näyttelee uskottavasti polleata poikaa, joka ei tosipaikan tullen olekaan niin kova kaveri kuin on antanut ymmärtää. Naisroolit sysätään tässä puristuksessa taustalle, mutta Linda Cristal ja Lee Purcell eivät jää kuitenkaan pelkiksi koristeiksi tiukoissakaan tilanteissa.

Yllätyksettömyyden vuoksi ja näppäristä detaljeista huolimatta Raakaa peliä ei ole valioyksilö, mutta ansiot ovat silti sen verran vahvat, että se erottuu pienimuotoisena klassikkona niin Charles Bronsonin kuin Richard Fleischerinkin pitkissä ansioluetteloissa.

(30.9.2005)

lauantai 28. syyskuuta 2013

DVD-vitriinin arkistosta, osa 21

Nuorisokomediaa varhaiskeski-ikäisille? Kyllä vaan, sillä hieman köhineellä Road Tripillä fiktioelokuvien pariin astuneen Todd Phillipsin toinen ei-dokumentaarinen ohjaustyö lähestyy kulunutta lajityyppiä varttuneemman väen näkökulmasta ja vieläpä erittäin onnistunein tuloksin.

Old Schoolin (Old School / Back to School / Old School – jengi koossa, USA 2002) keskiössä on vanhoista opiskelijakaveruksista muodostuva kolmikko, jonka elämänlaatu ei ole aivan sillä mallilla kuin sopisi toivoa. Mitchin suhde kariutuu, kun tyttöystävän kiinnostus ryhmäseksiin karkaa käsistä, Frank menee naimisiin huomatakseen menettävänsä vapautensa ja Beanie on muuten vain kyllästynyt perheenisän rooliin. Tilanne muuttuu täysin, kun Mitch vuokraa yliopiston alueelta talon, jonka Beanie ja Frank ottavat pakopaikakseen. Kavereiden vanha vihamies, dekaaniksi kivunnut Gordon Pritchard uhkaa pian häädöllä, koska talo on tarkoitettu yliopiston opiskelijoiden käyttöön. Beanie keksii kuitenkin, että juhlat voivat jatkua, jos Mitch perustaa osakunnan.

Tästä alkaa amerikkalaisen nuorisokomedian vanhaa tyyliä nykyaikaiseen käsittelytapaan yhdistävä epäkorrekti remellys, joka kulkee Phillipsin tiiviin kerrontatyylin puitteissa hyvin rasvattuna kohtauksesta toiseen. Vitsit seuraavat toisiaan tasaisena vyörynä ja onnistuvat pitämään tunnelman korkealla yllättävän hyvin. Juopottelusta ja alapääasioista irtoavan huumorin tuttuus ja runsaat viittaukset muihin elokuviin paljastavat vaikutteiden laajuuden, mutta Phillips ja käsikirjoittajakollegansa Scot Armstrong ja Court Crandall eivät tyydy halpaan esikuvien jäljittelemiseen, vaan rakentavat palasista uuden yhdistelmän, jota voi pitää jopa oivaltavana. Phillipsillä on myös silmää yksityiskohdille, jotka lisäävät monien kohtausten uudelleenkatsottavuutta. Ja mitä ajoitukseen tulee, todistaa Old School kiistattomasti, miten pahaa-aavistamattoman katsojan voi pudottaa tuolilta yhdellä ainoalla, oikeaan kohtaan sijoitetulla kirosanalla.


Niin vahva tarina ei silti ole, etteikö elokuvan voisi vesittää väärällä osajaolla. Valinnat on onneksi tehty taidokkaasti, joten roolihahmojensa tavoin päänäyttelijät erottuvat toisistaan yksilöinä ja myös täydentävät toisiaan. Luke Wilson tempoilee uskottavasti vastuuntunnon ja kaveriuskollisuuden välillä hieman kireänä Mitchinä, ja aivan yhtä vakuuttava on myös aiemmin harvakseltaan komedioissa näytellyt Vince Vaughn, joka tekee luistavalla supliikillaan itsevarmasta Beaniesta synnynnäisen myyntimiehen perikuvan. Show'n varastaa kuitenkin Saturday Night Livessä vaihtelevalla menestyksellä viihdyttänyt Will Ferrell, jonka maaninen suoritus Frank the Tankina korottaa vastaansanomattomasti heikompienkin vitsien huvittavuutta.

Old Schoolilta on turha odottaa syvällistä kuvaa kadonneen nuoruutensa perään haikailevasta miestyypistä, mutta se on silti onnistunut näkemys aiheesta nostalgisia kappalevalintoja myöten. Siinä sivussa se naurattaa varmasti muitakin kuin niitä, joiden käsitys hyvästä nuorisokomediasta on peräisin lajityypin kultakaudelta.

(28.9.2005)