DVD-vitriinin arkistosta, osa 55

Jason X:ksi (Jason X, USA 2000) nimetty Perjantai 13. -sarjan kymmenes osa on reipas yritys puhaltaa uutta hehkua väsähtäneeseen teinilahtaussaagaan. Moneen kertaan tapetun ja kertaalleen Helvettiin syöstyn naamiotappajan ampuminen raketilla avaruuteen on jännittävä älynväläys, mutta valitettavasti kaivattu uusiutuminen jää kovin kosmeettiseksi peruskaavan säilyessä edelleen samana.

Tässä episodissa Jason (Kane Hodder) tavataan Crystal Laken tutkimuslaitokseen teljettynä. Henkilökunnan kiistellessä tutkimusten jatkosta Jason vapautuu kahleistaan päätyäkseen pakomatkansa lopuksi syväjäädytyskammioon Rowan-nimisen tiedenaisen (Lexa Doig) kanssa. Muutamaa vuosisataa myöhemmin laitokseen tunkeutuu luokkaretkellä oleva koululaisryhmä, joka kuskaa löydökset kulkuvälineenään käyttämäänsä rahtialukseen. Tulevaisuuden teknologian avulla Rowanin elvyttäminen tapahtuu tuossa tuokiossa, mutta eipä jää sulamaan unohdettu Jasonkaan toipumisessa pekkaa pahemmaksi. Jaloittelemaan lähtevän tappajan katoamista ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä, ja pian alkaakin aluksen miehistö harventua kiihtyvään tahtiin.

Loppu on kuin Jasonilla terästettyä Alien - kahdeksatta matkustajaa, johon on liitetty palasia muun muassa Aliens - paluusta ja Star Trek - uudesta sukupolvesta. Avaruusaluksen kapeat käytävät suovat vähemmän pakopaikkoja kuin metsän siimes, mutta aiemmin enimmäkseen erikoistehosteiden parissa kokemusta hankkinut ohjaaja Jim Isaac ei saa puristettua asetelmasta klaustrofobista tunnelmaa saati kunnollista kauhua. Jasonin yhteenotot rahtialus Grendelin miehistöön kuuluvien sotilaiden ja naispuolisen androidin kanssa tuovat toiminnallista vaihtelua rutiininomaiseen nuorison napsimiseen, mutta varsinaiset jännityksen hetket säästetään vasta loppuhuipennukseen, johon mennessä potentiaaliset uhrit ovat tulleet edes jossain määrin tutuiksi.

Itseironinen ote, pöhkö huumori ja riuska lättäys pitävät elokuvan kuitenkin jollain tapaa viihdyttävänä, vaikka tietokonetehosteiden kömpelyys ja vaatimattomat näyttelijäsuoritukset vetävätkin lopputuloksen heppoisen tarinan johdolla keskinkertaisuuden suohon. Isaacin oppi-isä David Cronenberg tuo säntäilyn keskelle hitusen arvokkuutta lyhyessä pistäytymisroolissaan, joka lukeutuu elokuvan vakuuttavimpiin, mutta muuten kanadalaisvisionäärin vaikutus ei juurikaan näy Isaacin kädenjäljessä pieniä biomekaniikkaan liittyviä viitteitä lukuun ottamatta.

Hyväksi elokuvaksi Jason X:stä ei ole, mutta faneille suunnattuna kevyenä viihteenä se toimii kohtuullisesti sisältäen riittävästi uutta ja vanhaa juuri sopivaan kestoon tiivistettynä.

(30.4.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 54

The Rock esittää oman ravintolan perustamisesta haaveilevaa, perintäkeikkoja tekevää Beckiä, joka saa houkuttelevan tarjouksen saataviaan karhuavalta Billy Walkerilta. Päästäkseen veloistaan Beck ottaa tehtävän vastaan ja suuntaa Amazonin sademetsiin aikomuksenaan etsiä Walkerin arkeologipoika Travis ja viedä tämä takaisin kotiinsa. Jäljitettävä löytyy helposti, mutta paikallisia asukkaita orjuuttava kaivospomo Hatcher ei halua päästää käsistään Travisia, joka on mittaamattoman arvokkaan muinaisaarteen jäljillä.

Ennakkokatkelmien perusteella lupaavalta vaikuttanut toimintaseikkailu Pako viidakkoon (The Rundown / Welcome to the Jungle, USA 2003) on ensihetkistä alkaen jotain muuta kuin mitä siltä osasi odottaa. Alkeellisella huumorilla ja tietokonetehosteilla silattu alkunäytös menee vielä pohjustuksena, mutta tarina ei lähde kunnolla liikkeelle edes Beckin laskeuduttua Brasiliaan. Paikalliset olosuhteet esitellään pikaisesti ja siinä sivussa Sean William Scottin esittämästä Travisista leivotaan väkisin Beckille koominen aisapari, jonka päähänpistot ovat enemmän vaivaannuttavia kuin hauskoja. Naisrooliakaan ei ole unohdettu, vaan mukaan änkeää vielä Rosario Dawsonin esittämä Mariana, jonka johdolla kolmikko painuu sademetsän siimekseen Hatcherin miehet kannoillaan.

Katsojan viihdytykseksi on varattu yliampuvia temppuja ja hassua toilailua, mutta älyttömyyksien ja hölmöilyn nauratusaste jää lähelle nollaa, ja trailerin lupaamaa toimintaa on aivan liian vähän. Tarinaan ei kannata kiinnittää liikaa huomiota, sillä se sisältää häiritsevän paljon epäloogisuuksia ja ammottavia aukkoja. Näyttelijöitäkään ei pahemmin vaivata vaikeilla rooleilla, vaan kaikki päätähdet selviävät elokuvasta vain hiukan varioiduilla rutiinisuorituksilla. Pahimmin Peter Bergin henkilöohjauksen puutteellisuus paistaa Christopher Walkenista, joka rakentaa Hatcherin hahmon innottomasti kuluneimmista maneereistaan.

Kokonaisuutena Pako viidakkoon jää puolivillaiseksi yritykseksi vanhan ajan seikkailuelokuvan atmosfäärin palauttajana. Henkisen edeltäjänsä Vihreän timantin metsästyksen tavoin se yrittää tavoitella Kadonneen aarteen metsästäjien prologin tunnelmia suoraan kopiointiin asti, mutta kerronnan rytmitys on pielessä, ja lopputuloksena on aivan liikaa pitkäveteistä viidakossa harhailua.

(28.4.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 53

Hollywoodissa jo muutamia vuosia kukoistaneen kierrätystrendin elokuva elokuvalta kasvava paradoksaalisuus on epäilemättä kiinnostavin seikka koko ilmiössä. Tarpeettomat uusintaversiot saavat jatkuvasti kritiikkiä osakseen muiltakin kuin alkuperäisten elokuvien faneilta, ja studioita syytetään mielikuvituksettomuuden puutteesta, mutta arvostellut tuotannot tekevät samanaikaisesti mukavasti voittoa. Hyvä esimerkki tästä on mojoviin kassatuloihin yltänyt Luunmurskaajat (The Longest Yard / Benknäckargänget, USA 2005), jossa Adam Sandler yrittää mahtua Burt Reynoldsin urheilujalkineisiin.

Sopupelistä ehdollisen vankeusrangaistuksen saanut entinen jalkapallotähti Paul Crewe menettää vapautensa törttöiltyään liikenteessä kännissä. Tuomio pannaan täytäntöön Allenvillen vankilassa, jota hallinnoi jalkapalloon hurahtanut johtaja Hazen. Hän tarjoaa Crewelle helpompia oltavia vartijoista koostuvan pallojoukkueen neuvonantajuutta vastaan, mutta herrat eivät pääse asiassa yhteisymmärrykseen. Lopulta Crewe suostuu kasaamaan vangeista harjoitusvastustajajoukkueen vartijoille.

Juoni seuraa hyvin uskollisesti alkuperäistä käsikirjoitusta jopa repliikkien tasolla, vaikka henkilöiden nimiä on muutettu ja kerrontaa hieman virtaviivaistettu nykyiselle kohderyhmälle sopivammaksi. Kaikki on siis päällisin puolin kunnossa vanhaa henkeä kunnioittavaa modernisaatiota varten, mutta kuten niin monet uudelleentulkinnat aiemmin, Luunmurskaajatkin on vain kalpea aavistus alkuperäisversiosta. Syitä on monia. Ensinnäkin 70-lukulaisen särmikkään originaalitarinan terävimmät kulmat on hiottu PG-13-ikärajan varmistamiseksi, mikä tarkoittaa miedompaa kiroilua ja väkivallan vesittämistä seurauksiltaan harmittomammaksi. Toiseksi tiukasti oman tiensä kulkijaksi profiloituneen Robert Aldrichin sijasta visioinnista vastaa Peter Segal, täysin persoonaton riviohjaaja, jonka musiikkivideomainen käsitys toiminnasta ei tuo minkäänlaista urheilujuhlan tuntua saati jännitystä loppuotteluun. Kolmanneksi Adam Sandlerilla ei ole riittävästi fyysistä uskottavuutta Paul ”Wrecking” Crewen osaan, vaikka hän suoriutuu roolista muuten ihan kohtuullisesti jättäessään tavaramerkikseen muodostuneet maneerihölmöilyt odottamaan toisenlaisia elokuvia.

Pahiten uudessa elokuvassa tökkii henkilökuvaus – tai pikemminkin sen puute. Siinä missä alkuperäisfilmin pelätyimmästä vangista Shockleystäkin onnistuttiin kaivamaan sympatiaa herättäviä inhimillisiä piirteitä, jää uusittu vankijoukkue täysin yhdentekeväksi porukaksi, jonka huoltomiehessä Caretakerissa ei ole Chris Rockin mölyämisen jäljiltä mitään kiinnostavaa. Yksilöllisyyttä yritetään luoda tökeröillä homo- ja läskivitseillä, mutta hahmot ovat kautta linjan yhtä persoonattomia kuin sivurooleihin palkatut entiset urheilijatähdet. Latistaminen ulottuu myös maineensa ryvettäneeseen Creween, joka saavuttaa vankitoveriensa hyväksynnän nopeasti ilman suurempia ponnisteluja ja kärsimyksiä. Burt Reynoldsin läsnäolollakaan ei ole tunnelmaa kohottavaa vaikutusta, sillä plastiikkakirurgin vastaanotolla naamansa kiristänyt entinen suuruus on Nate Scarborough’n osassa kaukana parhaista päivistään.

Irrallisia musiikkikappaleita ja räikeää piilomainontaa pursuava ja komediaa painottava kokonaispaketti vetoaa pintakiillollaan epäilemättä paremmin nuorisoon kuin karskimpi vanhojen ukkojen urheilufilmi, mutta ajan hermolla keikkumisen hyödyt ovat olleet puhtaasti taloudelliset. Eihän alkuperäinen Luunmurskaajatkaan ollut mikään taiteen riemuvoitto, mutta se sentään onnistui tempaisemaan mukaansa amerikkalaisesta jalkapallosta vähät välittävän katsojankin, mikä voidaan jo laskea huomattavaksi ansioksi.

(24.4.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 52

1990-luvun lopulla alkanut Hongkongin elokuvateollisuuden taantuma on koskettanut sekä katsojalukuja että elokuvien laadullista sisältöä. Yksi kauden selviytyjistä on ollut Milkyway Image -tuotantoyhtiö, jonka tehokaksikko Johnnie To ja Wai Ka-fai on onnistunut päästämään käsistään menestyksiä toisensa perään genrestä riippumatta. Hittiputken tunnetuimpiin tuotoksiin lukeutuu korkean profiilin toimintaelokuva Fulltime Killer (Quan zhi sha shou / Chuen jik sat sau / Minä tapan, sinä tapat, HK 2001).

Palkkatappajien maailmaan sijoittuvan tarinan keskushahmot ovat O, ammattikunnan ykkösmiehenä pidetty viileä veteraani, ja tämän paikkaa havitteleva tulokas Tok. Päästäkseen selville kilpailijansa työtehtävistä elokuvien hullaannuttama, huomionkipeä keikari hakeutuu O:n taloudenhoitajan, videovuokraamoa pyörittävän Chinin seuraan, ja pian tilanteesta kehkeytyy eriskummallinen kolmiodraama.

To ja Wai ohjaavat Edmond Pangin romaaniin perustuvaa elokuvaa sulavasti tyylitellen, minkä tuloksena on visuaalisesti näyttävää jälkeä. Hienosti toteutetut toimintakohtaukset tosin tukehtuvat ylenpalttisiin hidastuksiin, joita ei ole maltettu jättää pois yhdestäkään ammuskelusta.

Pintakiillon alta ei kuitenkaan paljastu varsinaista sisältöä tai edes jännitettä, joten tasapaksuna kuvavirtana vyöryvä filmi ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tuntemuksia paitsi ehkä ärtymystä omahyväistä Tokia kohtaan. Takashi Sorimachin näyttelemä O jää kaikessa vähäeleisyydessään etäiseksi niin katsojalle kuin Chinillekin, jonka sopeutuminen uuteen tilanteeseen työnantajan ja liehittelijän salaisuuksien paljastuttua tapahtuu epäuskottavan helposti. Kelly Lin suoriutuu osastaan kiitettävästi, mutta Tokia esittävän Andy Laun otteista ei näy jälkeäkään yli sadan elokuvaroolin näyttelijäkokemuksesta. Hongkongin suosituimpiin pop-laulajiin lukeutuva Lau tekee työnsä tälläkin kerralla teennäisyydellä, johon mies sortuu aivan liian usein. Sivuhenkilöt piirretään vielä ohuemmin vedoin, mikä rokottaa erityisesti O:ta jäljittäviä poliiseja seuraavan rinnakkaisjuonen kiinnostavuutta.

(20.4.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 51

Puolalaisten nykyohjaajien terävimpään kärkeen luettavan Jerzy Członekin palkittu esikoisohjaus Jest ukrywaną wiadomością (Field of Humanity, POL 1998) on ollut valmistumisestaan asti harvinaisuus, jota ei ole voinut nähdä Puolan ulkopuolella kuin muutamilla filmifestivaaleilla. Vankan kulttikannatuksen kerännyt elokuva näki vihdoin päivänvalon DVD:nä useiden lykkäysten jälkeen, ja nyt otamme selvää, onko elokuva tosiaankin maineensa veroinen.

Elokuvan keskushenkilö on varsovalainen rautatietyöläinen Tomek (Feliks Sutki), jota elämä alkaa eräänä syysaamuna koetella raskaalla kädellä. Työpaikalla odottaa välittömästi voimaan astuva irtisanomisilmoitus ja kotona tyhjä asunto. Vaimo on karannut huonekalujen ja muuttomiehen kanssa jättäen jälkeensä vain katkerasävyisen kirjeen ja entisen miehensä vähäiset tavarat. Aikansa uuden ilmeen saanutta kotia tuijotettuaan Tomek marssii autoonsa ja kääntää keulan kohti Krakovaa. Matkalla hän ottaa kyytiinsä tien laidassa liftaavan Arturin (Janusz Pośladki), joka on kutsuttu krakovalaisen hevibändin koelaulutilaisuuteen. Tomekin auto leviää kuitenkin ennen Opocznoa autiolla tieosuudella, ja matkakumppanukset päättävät apua turhaan odoteltuaan hakeutua asutuksen pariin oikaisemalla pellon poikki.

Tie-elokuvan perinteitä kunnioittavasti seurannut elokuva saa odottamattoman käänteen, kun Tomek ja Artur eksyvät pellolla, joka ei näytä johtavan mihinkään. Pulmaan ei tuo ratkaisua edes puussa istuvan miehen kohtaaminen pellon keskelle jätetyssä metsikössä. Runoilija Karel Gównoksi esittäytyvä miekkonen (Dariusz Dupeczki) ei anna suoria vastauksia Tomekin ja Arturin esittämiin kysymyksiin, mutta hän saa kaksikon näkemään toivottoman tilanteen täysin uudella tavalla.

Tässä vaiheessa hitaalta vaikuttaneen ensimmäisen näytöksen nerokkuus alkaa paljastua hiljalleen Członekin siirtyessä hallitusti kerronnassaan ylemmälle tasolle. Automatkan puolihuolimaton jutustelu vitsikkäine sanavalintoineen avautuu merkitykseltään syvempänä Tomekin ja Arturin todellisten luonteiden paljastuessa sitä mukaa kun poispääsy pellolta alkaa näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Asiat mutkistuvat entisestään, kun tuntikausien harhailun herättämä nälkä saa miehet huomaamaan, ettei heillä ole muuta evästä kuin kaksi Arturin nahkatakin povitaskuun sulanutta suklaapatukkaa, joiden symbolista merkitystä ei voi käsitellä lainkaan loppuratkaisua pilaamatta.

Näyttelijöiden varaan rakennettu tarina pysyy täydellisesti kasassa Sutkin, Pośladkin ja Dupeczkin moniulotteisen työskentelyn ansiosta. Erityisesti teatterin puolella ilmaisunsa huippuunsa hioneen Feliks Sutkin kokovartalotutkielma ikuisen epäonnistujan sielunmaisemasta on pienimpiä eleitä ja ilmeitä myöten kohdallaan. Vaiteliaan miehen sisäinen myllerrys ja elokuvan loppupuolen katarttinen avautuminen ilmentävät väkevää näkemystä roolin tekemisestä ja ovat vakuuttava todiste näyttelijän ja ohjaajan saumattomasta yhteistyöstä. Puolihumoristisella otteella ja huimilla laulunäytenumeroilla säväyttävän Pośladkin hampparimaisen tyhjäntoimittajan ja vähäeleisen Dupeczkin mystisen runonlausujan kanssa Tomekin hahmo muodostaa yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimmista pääosamiehityksistä.

Jest ukrywaną wiadomością on kerta kaikkiaan sykähdyttävä ja taatusti kaiken ylistyksenä ansainnut taideteos. Sen sisältämät pohdinnat olemassaolosta ja yksilön tekemien valintojen seurauksista jäävät askarruttamaan pitkäksi ajaksi vielä elokuvan jälkeenkin. Alter egonsa Gównon tavoin Członek kertoo ajatustensa painavimmat kannanotot rivien välissä ja antaa siten tilaa katsojan omalle oivalluskyvylle. Pintatason minimalismi voi koitua kärsimättömän vastaanottajan tappioksi, mutta jos elokuvan malttaa katsoa pitkästä mitasta huolimatta loppuun asti, niin vastaukset kinkkisimpiinkin tarinan herättämiin kysymyksiin piirtyvät kirkkaina kuva-alan pinnalle.

(1.4.2005)