Serbiohjaaja Emir Kusturican palkitun tuotannon kiistatta tärkeimpiin teoksiin lukeutuu hänelle toisen Kultaisen palmun tuonut Underground (Underground / Once Upon a Time There Was a Country, YUG/FRA/DEU/HUN 1995). Toisen maailmansodan pommituksista Jugoslavian hajoamiseen etenevässä vaihtoehtohistoriassa Belgradiin vyöryvät natsit herättävät kommunistipuolueen paikalliset johtohahmot Markon (Miki Manojlović) ja Crnin (Lazar Ristovski) vastarintaan. Isänmaansa kohtalosta huolestuneet kumppanukset aloittavat asetehtailun, jonka tuottamat rikkaudet pyyhkäisevät lopulta ylevät tavoitteet verhotun selkään puukottamisen ja häpeilemättömän omaneduntavoittelun tieltä.
Kaksikon motiivit eivät ole alun alkaenkaan täysin pyyteettömät. Marko on puoluesihteerinä matkalla vallan huipulle ja rikoksilla omaisuutensa hankkineelle Crnille raunioitunut kaupunki tarjoaa entistä pontevammat puitteet rötöstelylle. Bensaa liekkeihin heittää vielä Crnin rakastajatar ja Markon salaisen ihailun kohde, näyttelijätär Natalija (Mirjana Joković), jonka vispilänkauppa saksalaisupseeri Franzin (Ernst Stötzner) kanssa vihastuttaa keinottelijat lopullisesti.
Toisten kärsimys on toisille onnenpotku ja tästä asetelmasta Kusturica rakentaa ajatuksia herättävän elokuvan, joka välittää erityisen raadollisen kuvan vastarintaliikettä talonsa kellarista piilottelevasta Markosta. Korkeaan asemaan Josef Titon hallinnossa nouseva lurjus huijaa jopa maan alla lymyilevät ystävänsä luulemaan sodan riehuvan vielä 1960-luvullakin, jotta asetuotanto jatkuisi keskeytymättä. Häikäilemättömästä luonteestaan huolimatta Marko luo itsestään hyvin pidettävän vaikutelman, mikä tuo hahmoon tarttumapintaa ja pitää hänen juonensa onnistumisen uskottavana. Konnana esitellystä Crnistä tuleekin tässä valossa uhri hyväuskoisena hölmönä, joka luottaa sokeasti petolliseen ystäväänsä.
Kusturica kertoo sanottavansa syvältä kouraisevin kohtauksin, joissa vahva tunnelataus yhdistyy upeasti visuaaliseen vaikuttavuuteen. Belgradin pommituksen ensihetket koetaan eläintarhassa, jonka asukkaatkaan eivät säästy sodalta. Undergroundin traagisen parivaljakon, Markon ramman eläintarhanhoitajaveli Ivanin (Slavko Štimać) ja tämän pelastaman simpanssi Sonin taival vie lopulta sisällissotaan, johon sijoittuva huipennus rinnastaa menneisyyden ja nykyisyyden toisiinsa todistaen, ettei mikään ole muuttunut puolen vuosisadan aikana.
Painavasta sisällöstä huolimatta Underground on myös hyvin hauska elokuva. Musta huumori kukkii rehevästi yksittäisissä tilanteissa ja kokonaisissa juonikuvioissa, ja tarinaa leimaa melkein surrealistinen, taianomainen tunnelma. Koko ikänsä kellarissa eläneen hääparin vihkiäiset, Crnin kidutus Gestapon kätyreiden kynsissä ja suuresta vallankumoussankarista elokuvaa tekevän ohjaajan vastoinkäymiset tuulettavat riemukkuudellaan murheellista ilmapiiriä, jonka keskelle toivonkipinöitä iskee myös Goran Bregovićin ripeätahtinen mustalaismusiikki.
Kolmeen osaan jaetun epookin ainoa kompastuskivi on lievä ylipituus. Keskimmäiseen näytökseen on jäänyt jonkin verran tyhjäkäyntiä, jota karsimalla Undergroundista olisi saanut täydellisyyttä hipovan mestariteoksen. Lopputulos on tosin tällaisenaankin erittäin hyvä, joten pitkään tuotantoon uhrattuja kuukausia ei voi pitää millään muotoa hukkaan heitettyinä.
Kaksikon motiivit eivät ole alun alkaenkaan täysin pyyteettömät. Marko on puoluesihteerinä matkalla vallan huipulle ja rikoksilla omaisuutensa hankkineelle Crnille raunioitunut kaupunki tarjoaa entistä pontevammat puitteet rötöstelylle. Bensaa liekkeihin heittää vielä Crnin rakastajatar ja Markon salaisen ihailun kohde, näyttelijätär Natalija (Mirjana Joković), jonka vispilänkauppa saksalaisupseeri Franzin (Ernst Stötzner) kanssa vihastuttaa keinottelijat lopullisesti.
Toisten kärsimys on toisille onnenpotku ja tästä asetelmasta Kusturica rakentaa ajatuksia herättävän elokuvan, joka välittää erityisen raadollisen kuvan vastarintaliikettä talonsa kellarista piilottelevasta Markosta. Korkeaan asemaan Josef Titon hallinnossa nouseva lurjus huijaa jopa maan alla lymyilevät ystävänsä luulemaan sodan riehuvan vielä 1960-luvullakin, jotta asetuotanto jatkuisi keskeytymättä. Häikäilemättömästä luonteestaan huolimatta Marko luo itsestään hyvin pidettävän vaikutelman, mikä tuo hahmoon tarttumapintaa ja pitää hänen juonensa onnistumisen uskottavana. Konnana esitellystä Crnistä tuleekin tässä valossa uhri hyväuskoisena hölmönä, joka luottaa sokeasti petolliseen ystäväänsä.
Kusturica kertoo sanottavansa syvältä kouraisevin kohtauksin, joissa vahva tunnelataus yhdistyy upeasti visuaaliseen vaikuttavuuteen. Belgradin pommituksen ensihetket koetaan eläintarhassa, jonka asukkaatkaan eivät säästy sodalta. Undergroundin traagisen parivaljakon, Markon ramman eläintarhanhoitajaveli Ivanin (Slavko Štimać) ja tämän pelastaman simpanssi Sonin taival vie lopulta sisällissotaan, johon sijoittuva huipennus rinnastaa menneisyyden ja nykyisyyden toisiinsa todistaen, ettei mikään ole muuttunut puolen vuosisadan aikana.
Painavasta sisällöstä huolimatta Underground on myös hyvin hauska elokuva. Musta huumori kukkii rehevästi yksittäisissä tilanteissa ja kokonaisissa juonikuvioissa, ja tarinaa leimaa melkein surrealistinen, taianomainen tunnelma. Koko ikänsä kellarissa eläneen hääparin vihkiäiset, Crnin kidutus Gestapon kätyreiden kynsissä ja suuresta vallankumoussankarista elokuvaa tekevän ohjaajan vastoinkäymiset tuulettavat riemukkuudellaan murheellista ilmapiiriä, jonka keskelle toivonkipinöitä iskee myös Goran Bregovićin ripeätahtinen mustalaismusiikki.
Kolmeen osaan jaetun epookin ainoa kompastuskivi on lievä ylipituus. Keskimmäiseen näytökseen on jäänyt jonkin verran tyhjäkäyntiä, jota karsimalla Undergroundista olisi saanut täydellisyyttä hipovan mestariteoksen. Lopputulos on tosin tällaisenaankin erittäin hyvä, joten pitkään tuotantoon uhrattuja kuukausia ei voi pitää millään muotoa hukkaan heitettyinä.
(18.8.2006)
