DVD-vitriinin arkistosta, osa 35

Suoraan videolle tuotetun toimintasaastan seasta löytyy toisinaan vaihtelevin perustein helmiksi luokiteltavia tekeleitä, mutta toiveikkaiden odotusten saattelemana hyppysiin tarttunut The Shepherd (The Shepherd / Cybercity, CAN 1998) ei valitettavasti kuulu tähän harvalukuiseen valioluokkaan.

Tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan evästykseksi kerrotaan ihmisten vetäytyneen maanalaisiin kaupunkeihin, koska sotien runtelema maa on saastunut asuinkelvottomaksi. Kaupunkeja hallitsevat keskenään kilpailevat uskonnolliset kultit, joiden palkkaamat paimenet huolehtivat lahkolaisten turvallisuudesta. Ammattikunnan kovin luu on Dakota, murhattua perhettään sureva entinen poliisi, jolle saarnaaja Miles ja tämän apuri Lyndon antavat tehtäväksi leiriä vaihtaneen Lilithin salamurhaamisen kadonneiden muistojen palautusta vastaan. Dakota ei kuitenkaan kykene tappamaan mykän pikkupojan yksinhuoltajaäitiä vaan pakenee näiden kanssa muuttuen näin itsekin kohteeksi.

Ainakin Blade Runner - Metropolis 2020, Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri ja Strange Days on katsottu ennen elokuvan tekoon ryhtymistä, mutta oppimateriaalista ei ole jäänyt korvan taakse kuin yksittäisiä ideoita. Vääräuskoisia metsästävät paimenet, kulttien reviirijako ja muistikuvia tallentavat virtuaalilasit manipulointimahdollisuuksineen jäävät pelkäksi taustaksi, jota vasten heijastetaan tavanomainen takaa-ajotarina. Mahdollisuudet leijuvat ilmassa vielä pelastusoperaatioon asti, mutta sen jälkeen juoni latistuu uusioperheen porhaltamiseksi paikasta toiseen turvaa etsien. Vaihtelua jahtiin tuovat taistelut kannoilla roikkuvien jäljittäjien kanssa sekä karkurien hajaantumisista aiheutuvat lisävaaratilanteet. Kaiken olennaisen olisi saanut puristettua kevyesti tuntiin, mutta 90 minuutin standardimittaan pyrkiminen on ollut ilmeisesti ylimpänä käskynä leikkaamon muistiossa. Maaliin päästään helposti venytetyin kohtauksin, hidastuksin ja jo kertaalleen nähtyjä otoksia kierrättävin muisteloin, mutta katselukokemuksesta menetelmä ei tee yhtään palkitsevampaa.

Raha ei ole varma laadun tae, mutta The Shepherdin kohdalla minibudjettia voi syyttää ainakin visuaalisesta kehnoudesta. Penninvenytys ei ole innoittanut luoviin ratkaisuihin, ellei sellaisiksi lasketa toistuvasti vinoja kuvakulmia ja valaistuksen jatkuvaa hämäryyttä, joka peittää sopivasti suurimman osan lavasteiden yksityiskohdista. Kun kameroissa käytetty filmikin on heikkoa 90-luvun halpalaatua, on tuloksena videomaisen latteata ja kontrastiltaan heikkoa jälkeä, jossa ei ole lainkaan syvyyttä. Parempi kuvanlaatukaan ei tosin kohentaisi näyttelyä tai ohjausta, jonka lepsuus korostuu etenkin ponnettomissa toimintakohtauksissa. Peter Haymanin palkkaamisessa ovat varmasti painottuneet nopeus ja kustannustehokkuus, jotka ovat ainakin tuottajaportaassa istuneen Roger Cormanin silmissä hyvän ohjaajan ominaisuuksia, mutta edes lievä taiteellinen näkemys ei olisi ollut lopputuloksen kannalta pahitteeksi.

Edellä mainituista syistä on ihan ymmärrettävää, että suuri osa The Shepherdin vetovoimasta on näyttelijöiden varassa. Harmi vain, että mukaan houkutellut nimimiehet ovat enemmän ja vähemmän entisiä tähtiä. Dakotan osassa kähisee, ammuskelee ja kellistää naisia C. Thomas Howell, jonka suuruuden päivät näyttelijänä eivät kestäneet montaa hetkeä 1980-luvun puolivälissä. Parran takaa luimistelevan Howellin eläytyminen on yhtä hengetöntä kuin vastanäyttelijättärien voihkinta seksikohtauksissa, mutta kun rooli on mitä on, voi oletettavasti laihaa tilipussia pitää ansaittuna tälläkin suoriutumisella. Howellia huomattavasti karismaattisempi David Carradine käy näyttäytymässä juoppona vatsastapuhujana. Hahmolla ei ole juurikaan merkitystä, mutta antaumuksellisen veteraaninäyttelijän sekoilulla ja heikolla Vito Corleone -imitaatiolla saadaan kuitattua muutama minuutti tavoitekestosta. Elokuvan kannattelu jää täten vapaapaini-ikoni Roddy Piperille, jonka tunnustetut puhelahjat tuovat kummasti pontta valituksi itsensä julistavan Milesin paasaamiseen. Toimintaan Piper ei valitettavasti pääse mukaan, mutta välähdykset itsensä kokoista krusifiksia raahaavasta messiaskandidaatista ovat häkellyttäviä puhumattakaan valitun lopullisesta kohtalosta, joka jääköön tässä yhteydessä paljastamatta.

(29.4.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 34

Tommy Johnson on päämäärättömästi viikonlopusta toiseen elelevä lontoolaisheppu, jota kiinnostaa vain pubissa istuminen, naisten pokaaminen ja huumeiden viihdekäyttö sekä tietysti jalkapallo – tai ainakin joukkueen kannattaminen muiden ladien mukana. Vakavan faniuden merkkinä Tommy kuuluu yhteen Chelsean kannatusryhmään eli firmaan, jossa hän on saavuttanut vakaan jalansijan kunnostautumalla kilpailevien joukkueiden kannattajia vastaan käydyissä katutappeluissa.

John Kingin samannimiseen romaaniin perustuva Football Factory (The Football Factory, GBR 2004) yrittää piirtää kuvan keskiverron jalkapallohuligaanin sielunmaisemasta, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Nick Loven pyrkimysten kantavuus jää vajaaksi samaan tapaan kuin firman pelireissut, jotka katkeavat säännönmukaisesti ennen stadionille pääsyä. Love ei ota suoranaisesti kantaa suuntaan tai toiseen pukareita kuvatessaan, muttei myöskään vaivaudu etsimään motiivia näiden riehumiselle. Huliganismin syyt vain kuitataan tekemisen puutteella ja isältä pojalle periytyvällä faniudella, johon väkivaltainen oheistoiminta kuuluu kuin luonnostaan. Tältä pohjalta häijyt joukkotappelut näytetään asianmukaisesti kaunistelematta, mutta Lovelta löytyy myös ymmärrystä kirosanoja syytäville laumasieluille, jotka eivät ole hänen näkemyksensä mukaan varsinaisesti pahoja tyyppejä.

Juonikuvion pääpiirteet ovat yksinkertaiset, mutta runko vahvistuu, kun firman rivit alkavat rakoilla Tommyn parhaan kaverin Rodin löytäessä parempaa seuraa ja sakin äänekkäimmän jäsenen Billy Brightin saadessa tarpeekseen porukan junioreista. Samaan aikaan Tommy alkaa nähdä painajaisia, jotka pakottavat hänet epäilemään valintojaan, vaikka satunnaisten ohikulkijoiden ja järjen ääntä edustavan isoisä Bill Farrellin neuvot kaikuvat kuuroille korville. Henkilöhahmojen kehittymiselle tehdään siis tilaa, mutta Love ei hyödynnä mahdollisuuksia tässäkään tapauksessa lainkaan, mikä on sisällön kannalta varsin huono ratkaisu. Kun hahmot jäävät yksiulotteisuudessaan vaille kunnollista persoonallisuutta, ei pitkin filmiä ennakoitu loppuhuipennus pääse pahemmin hetkauttamaan.

Brittiläisten nykytuotantojen vauhdikkaaseen, rockin ja tanssimusiikin säestämään sekä pysäytyskuvilla leikittelevään esitystapaan luottava kerrontatyyli tuntuu väliotsikoineen ja Tommyn tapahtumia selventävine monologeineen kovin kuluneelta, mutta hidastelemattoman temmon ja vakavaa aihetta reunustavan humoristisuuden ansiosta elokuvan seuraaminen luonnistuu kitkatta. Toistuvana vitsinä ilmestyvä rasistinen taksikuski ja monet hullunkuriset tilanteet osoittavat Loven hallitsevan ainakin viihdyttämisen, mikä paikkaa osittain sisällön puutteellisuutta, vaikka realistiseen esitykseen pyrkivän mäiskinnän ja kepeän vitsailun yhdistäminen tuntuukin kovin tarkoitushakuiselta ja ulkoa opitulta.

Näyttelijäkunta, etunenässä Tommya ja Billyä esittävät Danny Dyer ja Frank Harper, hoitaa tehtävänsä kunnialla, vaikka yleinen värittömyys pitää huolen siitä, ettei yhtäkään roolisuoritusta voi pitää kovin huomattavana. Näyttelijöistä muistettavimmaksi kohoaa Billiä esittävä Dudley Sutton, joka rakentaa hyvin luontevan kuvan kokemustensa myötä ihmisenä kasvaneesta sotaveteraanista.

(21.4.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 33

1960-luvun lopulta lähtien elokuva-alalla työskennellyt Walter Hill on saavuttanut käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana kunnioitettavan ansioluettelon, johon on kertynyt monta klassikoksi luokiteltavaa teosta. Niinpä Hillin nimellä on edelleen katetta, vaikka hänen kädenjälkensä on himmennyt hiljalleen 80-luvulla tapahtuneen notkahduksen jälkeen. Viimeisin täysipainoinen ohjaustyö Tunkeutujat (Trespass / Looters, USA 1992) on sekin jo niin kaukaa kuin vuodelta 1992.

Bob Galen ja Robert Zemeckisin juonima Tunkeutujat on tyylipuhdas high concept -elokuva, jonka esittelyyn ei ole varmasti tarvittu pitkiä puheita palavereissa. Arkansasilaiset palomiehet Vince (Bill Paxton) ja Don (William Sadler) saavat käsiinsä kartan, joka paljastaa 50 vuotta aiemmin kätketyn murtosaaliin sijainnin. Rahahuolten kanssa painiskelevilla miehillä ei ole mitään rikastumista vastaan, joten seuraavan vapaapäivän ohjelmaksi sovitaan reissu St. Louisiin. Karttaan merkitty, hylätty kerrostalo suo häiriöttömät olosuhteet etsinnöille, mutta syrjäisyys tekee paikasta ihanteellisen myös huumekauppiaiden liiketoimille. Molempien osapuolten työrauhan rikkoo lopulta murha, jonka Vince näkee sattumalta. King Jamesin (Ice-T) johtamat rikolliset saavat pakoon pyrkivän todistajan kiinni, mutta kaverinsa avuksi rientävä Don estää vaimennustoimet nappaamalla yhden diilereistä panttivangiksi. Ihmiskilven turvin palomiehet telkeytyvät aarrekartan osoittamaan huoneeseen, josta ei ole toista uloskäyntiä.

Salvatun oven aiheuttamaan pattitilanteeseen olisi helppo kaataa koko elokuva, mutta Hill pusertaa niukkuudella taitavasti pelaavasta käsikirjoituksesta istuimeen naulaavan jännitysnäytelmän. Donin ja Vincen kuumeisesti miettimillä pakokeinoilla sekä huonosti joukkueena toimivien diilerien yrityksillä murtautua huoneeseen vahingoittamatta oveen köytettyä Jamesin pikkuveljeä säädellään sopivasti painetta ja helpotusta, jolloin katsomiskokemuksesta muodostuu pienoinen adrenaliinivuoristorata.

Jottei kissa ja hiiri -leikki menisi liian yksinkertaiseksi, on tarinassa huomioitu myös osanottajien henkinen kantti, mikä lisää leiviskänsä hyvin hoitavien Paxtonin ja Sadlerin sekä mukiinmenevästi suoriutuvien Ice-T:n ja Ice Cuben päärooleihin ripauksen haasteellisuutta. Toivottomuuden partaalla horjuvat palomiehet reagoivat tilanteeseen eri tavoin moraaliltaan joustavan Donin sukeltaessa yhä syvemmälle opportunismiin samalla, kun Vince yrittää toimia kiperimmissäkin tilanteissa omaa etiikkaansa noudattaen. Väistämättömät törmäykset koettelevat kaverusten yhteishenkeä, jonka kestävyys ei ole lainkaan itsestään selvää. Seinän toisella puolella ollaan vielä kiikkerämmällä pohjalla Jamesin kurittomien ja ensisijaisesti omaa etuaan ajavien alaisten kyttäillessä sopivaa tilaisuutta kohentaa asemaansa jengin hierarkiassa.

Etelän valkoisten ja pohjoisen mustien välille avautuva vastakohtaisuuksien kuilu on ammottava, mutta leirit yhdistää kaikista rajoista piittaamaton ahneus. Tuhoisan luonteenpiirteen käsittelyssä Tunkeutujat ei ole yhtä ravisteleva kuin vaikkapa Sierra Madren aarre, mutta pulmallista tilannetta entisestään mutkistavat rikkaudet ja niiden herättämä kullanhimo ovat tarinan kaipaama lisätekijä, jolla elokuva raivaa tiensä viime vuosikymmenen toimintajännäreiden parhaimmistoon.

(12.4.2009)