Lukuisia menestyselokuvia 1950–1970-luvuilla ohjanneen John Sturgesin kiistaton bravuurigenre oli western, jonka alalta hänet muistetaan parhaiten Seitsemästä rohkeasta miehestä. Seitsemän samuraita -sovituksen varjoon on kuitenkin jäänyt muitakin huomattavia länkkäreitä, joista yksi on ohjaajan huipputeoksiin kuuluva Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill / One Angry Day / Sista tåget från Gun Hill, USA 1958).
Elokuvan aluksi sukuloimasta palaava intiaaninainen ja hänen pieni poikansa joutuvat kahden humalaisen ratsumiehen ahdistelemiksi. Poika onnistuu pakenemaan kesken välikohtauksen ja hälyttää apuun isänsä, Pawleyn sheriffin Matt Morganin (Kirk Douglas), mutta mitään ei ole enää tehtävissä rikospaikalla. Vaimonsa raiskauksen ja murhan järkyttämä Morgan tunnistaa kuitenkin lähistölle jääneen hevosen selkään kiinnitetyn satulan vanhan ystävänsä Craig Beldenin (Anthony Quinn) omaisuudeksi. Todistusaineisto mukanaan Morgan matkustaa yöjunalla Gun Hillin kaupunkiin aikomuksenaan palata seuraavana iltana Pawleyyn mukanaan syylliset, Beldenin poika Rick (Earl Holliman) ja hänen kaverinsa Lee Smithers (Brian G. Hutton).
Viimeinen juna Gun Hillistä muistuttaa asetelmaltaan melkoisesti Sturgesin kolme vuotta aikaisemmin ohjaamaa Mies astui junasta -rikosjännäriä, jossa Spencer Tracy näyttelee pikkukaupunkiin saapuvaa ja asiansa vuoksi paikallisen mahtimiehen kanssa kärhämään ajautuvaa muukalaista. Selvät western-vaikutteet ovat vaihtuneet nyt aitoon asiaan, mutta kantava teema on säilynyt samana. Gun Hillin valkoinen valtaväestö ei pidä intiaanin surmaa suurena rikoksena, mutta määrätietoinen Morgan ei aio painaa tapausta villaisella, vaan päättää henkilökohtaisesta menetyksestä huolimatta hoitaa tehtävän lain edellyttämällä tavalla riippumatta siitä, saako hän Beldeniä pelkääviltä kaupunkilaisilta tukea vai ei.
Tästä kehkeytyy tarinan keskiöön nouseva peruuttamaton ristiriita Morganin ja Beldenin välille, vaikka miehiä yhdistävät vanha ystävyys, leskeys ja pojan isyys. Ankarana isänä tunnettu Belden tietää Rickin valehtelevaksi hulttioksi, mutta on silti valmis puolustamaan tätä kaikin tavoin suvun ja erityisesti oman maineensa vuoksi Morganin periksiantamattomuuden edessä. Psykologisesti loppuun asti mietityt hahmot heräävät todella eloon Douglasin ja Quinnin keskinäisissä, henkistä kanttia mittaavissa kohtauksissa, joissa jokaisella eleellä, ilmeellä ja äänenpainolla on paikkansa. Tukahdutettua raivoa uhkuva Douglas tekee Morganina jälleen yhden tiukan kovanaamaroolin, eikä Quinn jää juurikaan jälkeen tuimana Beldeninä. Myöhemmin Addams Familyn Morticiana televisiossa piipahtanut Carolyn Jones sekoittaa pakkaa entisestään Craig Beldenin naisystävänä Lindana, jonka välityksellä linkki miehen tekojen ja Rickin käyttäytymisen välillä hahmottuu katsojalle vieläkin kirkkaampana.
Sturges loihtii Les Crutchfieldin ja James Poen tarinasta piinaavan jännitysnäytelmän, joka tiivistyy iltajunan lähtöä odotellessa. Elokuvan visuaalinen anti ei sisällä suuria oivalluksia, mutta laajakuvan käyttäjänä Sturges on aivan yhtä suvereeni kuin henkilöohjaajanakin. Kokonaisuus kompastuu yllättäen laajalti arvostetun ja monesti palkitun Dimitri Tiomkinin scoreen, joka kuulostaa enemmän arkistosta kaivetulta kuin varta vasten säestämiään kohtauksia silmällä pitäen sävelletyltä.
Elokuvan aluksi sukuloimasta palaava intiaaninainen ja hänen pieni poikansa joutuvat kahden humalaisen ratsumiehen ahdistelemiksi. Poika onnistuu pakenemaan kesken välikohtauksen ja hälyttää apuun isänsä, Pawleyn sheriffin Matt Morganin (Kirk Douglas), mutta mitään ei ole enää tehtävissä rikospaikalla. Vaimonsa raiskauksen ja murhan järkyttämä Morgan tunnistaa kuitenkin lähistölle jääneen hevosen selkään kiinnitetyn satulan vanhan ystävänsä Craig Beldenin (Anthony Quinn) omaisuudeksi. Todistusaineisto mukanaan Morgan matkustaa yöjunalla Gun Hillin kaupunkiin aikomuksenaan palata seuraavana iltana Pawleyyn mukanaan syylliset, Beldenin poika Rick (Earl Holliman) ja hänen kaverinsa Lee Smithers (Brian G. Hutton).
Viimeinen juna Gun Hillistä muistuttaa asetelmaltaan melkoisesti Sturgesin kolme vuotta aikaisemmin ohjaamaa Mies astui junasta -rikosjännäriä, jossa Spencer Tracy näyttelee pikkukaupunkiin saapuvaa ja asiansa vuoksi paikallisen mahtimiehen kanssa kärhämään ajautuvaa muukalaista. Selvät western-vaikutteet ovat vaihtuneet nyt aitoon asiaan, mutta kantava teema on säilynyt samana. Gun Hillin valkoinen valtaväestö ei pidä intiaanin surmaa suurena rikoksena, mutta määrätietoinen Morgan ei aio painaa tapausta villaisella, vaan päättää henkilökohtaisesta menetyksestä huolimatta hoitaa tehtävän lain edellyttämällä tavalla riippumatta siitä, saako hän Beldeniä pelkääviltä kaupunkilaisilta tukea vai ei.
Tästä kehkeytyy tarinan keskiöön nouseva peruuttamaton ristiriita Morganin ja Beldenin välille, vaikka miehiä yhdistävät vanha ystävyys, leskeys ja pojan isyys. Ankarana isänä tunnettu Belden tietää Rickin valehtelevaksi hulttioksi, mutta on silti valmis puolustamaan tätä kaikin tavoin suvun ja erityisesti oman maineensa vuoksi Morganin periksiantamattomuuden edessä. Psykologisesti loppuun asti mietityt hahmot heräävät todella eloon Douglasin ja Quinnin keskinäisissä, henkistä kanttia mittaavissa kohtauksissa, joissa jokaisella eleellä, ilmeellä ja äänenpainolla on paikkansa. Tukahdutettua raivoa uhkuva Douglas tekee Morganina jälleen yhden tiukan kovanaamaroolin, eikä Quinn jää juurikaan jälkeen tuimana Beldeninä. Myöhemmin Addams Familyn Morticiana televisiossa piipahtanut Carolyn Jones sekoittaa pakkaa entisestään Craig Beldenin naisystävänä Lindana, jonka välityksellä linkki miehen tekojen ja Rickin käyttäytymisen välillä hahmottuu katsojalle vieläkin kirkkaampana.
Sturges loihtii Les Crutchfieldin ja James Poen tarinasta piinaavan jännitysnäytelmän, joka tiivistyy iltajunan lähtöä odotellessa. Elokuvan visuaalinen anti ei sisällä suuria oivalluksia, mutta laajakuvan käyttäjänä Sturges on aivan yhtä suvereeni kuin henkilöohjaajanakin. Kokonaisuus kompastuu yllättäen laajalti arvostetun ja monesti palkitun Dimitri Tiomkinin scoreen, joka kuulostaa enemmän arkistosta kaivetulta kuin varta vasten säestämiään kohtauksia silmällä pitäen sävelletyltä.
(12.1.2006)
