DVD-vitriinin arkistosta, osa 30

Jos 1980-luvun teinikomedioiden tekijöistä muistetaan joku, niin se on John Hughes, joka kykeni luomaan nimestään suoranaisen käsitteen muutaman vuoden periodin aikana. Tarkkanäköisillä kuvauksillaan paikan amerikkalaisnuorten tuntojen ykköstulkkina lunastanut käsikirjoittaja-tuottaja-ohjaaja on sittemmin luisunut muiden kohderyhmien viihdyttäjäksi enimmäkseen vaisuin tuloksin, mutta parhaina päivinä kultasormelta luonnistui ilakoinnin ohella vakavampikin kerronta, minkä huippukauden lopulla valmistunut Jännät suhteet (Some Kind of Wonderful, USA 1987) todistaa.

Losangeleslaiseen lukioon sijoitetun tarinan päähenkilö on taiteilijan urasta haaveileva ja huoltoasemalla hanttihommia paiskova Keith Nelson (Eric Stoltz), jonka ainoa ystävä on rumpuja paukuttava poikatyttö Watts (Mary Stuart Masterson). Näillä saavutuksilla ei ole mitään asiaa koulun hierarkian huipulle, mutta epäsuosion haittapuolet valkenevat kaikessa karuudessaan Keithin ihastuessa Amandaan (Lea Thompson), joka heilastelee öykkärimäisen Hardyn (Craig Sheffer) kanssa. Kun kaunokaisen ja hienostomoukan suhde alkaa katkoilla, näkee Keith tilaisuutensa tulleen ja ryhtyy unelmista tekoihin peruuttamattomin seurauksin.

Hughesin vakiotyötovereihin kuuluneen Howard Deutchin ohjaama Jännät suhteet kertoo tarinansa pienimuotoisesti ja pääteemaan keskittyen. Jatko-opintopähkäilyt, ihastumisen herättämä tunnekuohu, yksipuolisen kiinnostuksen kohteeseen liitetyt epärealistiset odotukset sekä ensitreffejä mutkistavat kiusalliset tilanteet ja yliyrittäminen tarjoavat tarttumapintaa kuta kuinkin jokaiselle murrosikään ehtineelle ja sen ohittaneelle riippumatta siitä, onko 80-luvun tyrmäävästä ajankuvasta omakohtaista kokemusta. Hughesin tyyliin kasvukivuille ei naureta, vaan ongelmia käsitellään ymmärryksellä ja myötätunnolla.

Tarina on sentimentaalisuudessaan soma, mutta menestyskaavan edellyttämän komedian ja draaman sekoitussuhteen uudelleenarviointi jälkimmäisen voitoksi nostaa juuston pintaan, mikä tekee elokuvasta osittain melko tuskallista katsottavaa. Etenkin Shefferin ylinäytelty omahyväisyys ja Stoltzin hallitun suvereeni vässykkämäisyys vetävät täydessä huumorittomuudessaan suupielet irvistykseen. Masterson ja Thompson tasoittavat onneksi tilannetta täydellisen luontevilla roolisuorituksillaan, ja Elias Koteas kiintiökovis Duncanina, John Ashton isä-Nelsonina ja Candace Cameron Keithin pikkuvanhana pikkusiskona tuovat kaivatun ripauksen komiikkaa riipaisevan teiniahdistuksen keskelle.

Jännät suhteet on Hughes-mittapuulla varsin korkealle arvostettu teinielokuva ja syystä. Se ei pärjää maineikkuudessa Breakfast Clubille, vallattomuudessa Vaihdetaan vapaalle, Ferrisille tai läpitunkevassa 80-lukulaisuudessa Lisa - unelmien naiselle, mutta se tavoittaa aiheensa ytimen niin koskettavasti, että lopputulosta on pakko arvostaa, vaikkei kehtaisi ääneen myöntääkään.

(17.12.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 29

Viimeisin teatterilevitykseen päätynyt suomalainen lännenelokuva Hirttämättömät (De ohängda / The Unhanged, FIN 1971) jatkaa löyhästi vuotta aiemmin valmistuneen Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen pojan tarinaa. Speedy on asettunut Njetponimajstadin pikkukaupunkiin, jossa hän tekee rahasta mitä vain, mikäli laiskottelultaan ehtii. Riittävän syyn ryhdistäytymiseen antaa Yksinäisen ratsastajan ja Tonton pidättämisestä luvattu 10 000 dollarin palkkio, joka on lunastettavissa Kolmen kolikon kaupungista. Speedy keksii ovelan suunnitelman ja teettää itsestään vastaavanlaisen vale-etsintäkuulutuksen, joka menee täydestä paikalle pelmahtaviin Ratsastajaan ja Tontoon. Speedy jättäytyy tahallaan lainsuojattomien vangiksi ja antaa näiden hoitaa satojen mailien kuljetuksen aikeenaan keikauttaa asetelma päälaelleen perillä.

Vaarojen reunustaman autiomaavaelluksen kuvaaminen uskottavasti ei ole Suomen olosuhteissa itsestään selvää, mutta Hirttämättömät todistaa, ettei riittävään illuusioon tarvita kuin soramonttu, hevoskärryt ja muutama näyttelijä. Lopputulos on täysin Roger Cormanin oppien mukaista visiointia, joka kasvattaa rajoittuneen kuvausalueen loputtomaksi erämaaksi. Kuvaaja Kari Sohlbergin pettämätön kekseliäisyys on jatkuvasti koetuksella, sillä hiekkakentillä tarpominen nielaisee peräti 70 minuuttia elokuvan kestosta.

Juonellisesti Hirttämättömät on riisuttu äärimmilleen. Matkanteon ja loputtoman vuoropuhelun katkaisevat vain intiaanien hyökkäykset ja satunnaiset kohtaamiset muiden erämaassa kulkevien kanssa. Näiden sketsejä ja toimintaa luovien erillisten tapahtumien ainoa varsinainen tehtävä on elävöittää yksitoikkoista kerrontaa, jonka polttopiste on ahneuden, itsekkyyden ja päivä päivältä pahenevan janon kurimuksessa kamppailevan päähenkilötroikan kuvauksessa.

Käsikirjoituksen noudattamisen suhteen tarkkana tunnettu Spede Pasanen on tuskin poikennut säännöistä, vaikka replikoinnissa on roppakaupalla improvisointiin viittaavaa spontaaniutta. Väkinäistä vääntöä on ajoittain, mutta loistava sanailu ja tilanteen tasalla olevat päänäyttelijät saavat helposti unohtamaan, kuinka alkeellisista – jopa riittämättömistä – lähtökohdista elokuvaa on ryhdytty tekemään. Sankarirooleihin mieltynyt Pasanen jättäytyy suosiolla taka-alalle tilannetta tarkkailevana Gonzalesina, joka nauttii täysin siemauksin saattajiensa tukalasta asemasta. Paahtava aurinko ja hermopaine pehmentävät etenkin Yksinäisen ratsastajan pään, mutta hankalaksi heittäytyvää vankia ei voi tappaakaan, koska kuolleista ei makseta mitään. Simo Salminen on oikein hupaisa Tontona, mutta orkesteria johtaa kiistattomasti Vesa-Matti Loirin Yksinäinen ratsastaja. Impulsiivinen, jatkuvasti suutaan soittava naamiomies taantuu elokuvan kuluessa kiitettävän houreiseen tilaan, mutta matka luhistuvan mielen syövereihin jää lopulta kovin ohkaiseksi. Pitää kuitenkin muistaa, että Hirttämättömät on Pasasen ja Loirin ohjaama komedia eikä esimerkiksi Monte Hellmanin Hän ampui ensin tai Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat, joiden vaikutuksen voi aistia kirkkaana puujalkavitsien ja absurdin crazy-komedian paksun pintakerroksen altakin.

(29.11.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 28

Koomikko Stephen Chow'n elokuvauran toistaiseksi mielenkiintoisin kausi sijoittuu läpimurrolla alkaneelle ja kansainvälistä suosiota edeltäneelle 1990-luvulle, jolla hänen luovuutensa pääsi toden teolla valloilleen. Tuotteliaan ja menestyksekkään vuosikymmenen elokuvien taso vaihtelee erinomaisesta silkkaan roskaan, ja mahtuupa joukkoon jopa kaiken arvostelun yläpuolelle nousevia teoksia. Viimeksi mainitun ryhmän bisarrein tapaus on Sixty Million Dollar Man (Bai bian xing jun / Baak bin sing gwan, HKG 1995), joka todistaa sekä hyvässä että pahassa, mitä voi tapahtua, kun Chow, tuottaja Wong Jing ja edellisten apulaisohjaajasta käsikirjoittavaksi ohjaajaksi ylennyt Yip Wai-man yhdistävät voimansa.

Pidäkkeettömästi rönsyilevä elokuva heittää Chow'n Honolululle upporikkaan opiskelijan pöksyihin. Varakkuudesta ja sen takaamasta korkeasta asemasta täysin siemauksin nauttiva Sing käyttäytyy täydellisen öykkärimäisesti kiusaten huvikseen suunnilleen kaikkia näköpiiriinsä sattuvia. Palvelijansa Tat apunaan Sing viihdyttää itseään esimerkiksi syöttämällä vakiokohteelleen Siu-fulle ulostuslääkettä ja räjäyttämällä sen jälkeen WC-pöntön pahaa-aavistamattoman uhrin alta. Törkimyksen kissanpäivät päättää hemaiseva naapurin rouva, jonka triad-aviomies määrää vaimonsa tanssittajan tapettavaksi. Gangsterit onnistuvat melkein, koska Singistä jää jäljelle vain aivot ja suu, joille professori Chang rakentaa keinotekoisen vartalon.

Myönnetään, että juonta tuli paljastettua peräti elokuvan puoliväliin asti, mutta kuvaelma on silti vain pintaraapaisu kaikesta, mitä Sixty Million Dollar Man pitää sisällään. Infantiilia pissa- ja kakkahuumoria, halpoja erikoistehosteita ja ankaraa kohkaamista täyteen ahdettu filmi on irrallisten sketsien sekamelska, joka ylittää ihailtavasti kaikki järjellisyyden rajat. Päätähuimaava lopputulos on hyvin vapaamuotoinen Kuuden miljoonan dollarin miehen, Mask - naamion ja Reksin risteytys, joka yltyy kohtaus kohtaukselta sekopäisemmäksi varsinkin sen jälkeen, kun professorin keksimä siru antaa Singille kyvyn muuttaa muotoaan – vaikkapa vessanpytyksi tai hammastahnatuubiksi.

Jatkuva melskaaminen on tavallaan sietämätöntä, ja osa vitseistä on todella huonoja ja osa täysin käsittämättomiä, mutta ideoiden toteutustapa ja yleinen asennoituminen pitävät Sixty Million Dollar Manin tasaisen hauskana. Chow ja hänen vakioparinsa Ng Man Tat revittävät pääosissa kuin viimeistä päivää ja innostavat esimerkillään muutkin vetämään roolinsa rohkeasti täysin yli. Tällaisella näyttelyllä ei pokkailla palkintoja, mutta sähäkästi maskeeratun Elvis Tsuin ja rumana ankanpoikasena ihastuttavan Gigi Leungin pelleilystä paistaa teeskentelemätön riemu, joka tarttuu katsojaankin.

Taustoja tuntematta voisi täysin oikeutetusti luulla, että Sixty Million Dollar Man on syyntakeettomien työtä, sillä siltä se totisesti pahimmillaan näyttää Chow'n ja Wongin tekemisiin perehtyneenkin silmin. Mauttomuuksien paksun kerroksen alta pilkistää kuitenkin todellisen minuuden löytymisestä kertova tarina, jonka avarakatseisempi voisi luokitella jopa romanttiseksi komediaksi. Ehdottoman avointa mieltä Sixty Million Dollar Manin katsominen joka tapauksessa vaatii, eikä silloinkaan ole mitään takeita siitä, että ymmärtäisi puoliakaan tekijöiden aivoituksista, saati että kykenisi nauttimaan näkemästään.

(24.7.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 27

Hongkongin elokuvateollisuuden suhdannevaihtelut eivät näytä suuremmin hetkauttavan Wong Jingiä, jonka tuotantokoneisto jyllää edelleen usean elokuvan vuosivauhdilla, vaikka määrät ovatkin laskeneet parhaiden aikojen lukemista. Uutteran työmyyrän filmeistä on Suomessa ollut nähtävillä vain murto-osa, jota kasvattaa hiukan pohjoismaisen julkaisukynnyksen viimeisimpänä ylittänyt Naked Weapon (Chek law dak gung / Naked Weapon, HKG 2002). Tutulta kalskahtavan nimen ohella elokuva linkittyy kymmenen vuotta vanhempaan Naked Killeriin salamurhaajateemallaan, vaikkei kyse olekaan varsinaisesta jatko-osasta.

Naked Weaponissa iskujen takana on kansainvälinen syndikaatti, jota johtava Madame M on jo vuosia onnistunut pysymään CIA:n ulottumattomissa. Kidnapatuista pikkutytöistä koulutetut huipputason tappajat eivät ole erehtymättömiä, mutta menetetyille käskyläisille löytyvät aina sopivat korvaajat yhä uusista lapsijoukoista. Samaan erään sattuneista Kattista ja Charlenesta kuuden vuoden rääkki kasvattaa erottamattomat ystävykset – ja tehokkaan murhaduon.

Tuottajana ja käsikirjoittajana häärinyt Wong sotkee tapojensa mukaisen laajaa kohderyhmää tavoittelevan sekoitelman, jossa toiminta, erotiikka, jännitys ja melodraama kohtaavat melko viihdyttävin seurauksin vailla painavaa sanottavaa tai todellista sisältöä. Miehen tavaramerkkeihin kuuluva pipipäinen huumori on poissa, mutta omintakeinen logiikka, viittaukset muihin elokuviin ja ennustamattomat ylilyönnit takaavat silti täyden Wong-kokemuksen tuttuja kummastelun hetkiä myöten. Juonen käännekohtien helppous, pudotuspeleihin perustuvan koulutusohjelman olematon kustannustehokkuus ja erityisesti viettelytaidot pikakurssina opettava loppukoe eivät kestä tarkempaa miettimistä, mutta eipä vikkelänä kirjoittajana tunnettu Wong ole ennenkään kiinnittänyt tällaisiin seikkoihin huomiota.

Ohjausvastuun kantaa vanha kettu Ching Siu Tung, joka on omaksunut ongelmitta toimintakohtausten viimeisimmät virtaukset. Kovassa käytössä olevilla hidastuksilla ja trendikkäillä tehosteilla kikkailun takia Naked Weapon näyttää monin paikoin ihan deodoranttimainokselta, mutta ainakaan Ching ei ole menettänyt tolkkuaan niin, että olisi leikellyt koreografioimansa taistelut katsomiskelvottomaksi silpuksi.

Mallimaailmasta näyttelijöiksi ponnistaneet Maggie Q ja Anya tekevät parhaansa ja yltävätkin ihan säällisiin suorituksiin päärooleissa, joiden tappelut ja itkeskelyt hoituvat ihan yhtä sujuvasti kuin opetussuunnitelmaan sisältyvät muotinäytöskävelytkin. Hieman kokeneempi Daniel Wu, entinen malli hänkin, muikistelee miespääosassa kirkasotsaisena ja toheloivana agentti Jack Cheninä. Nykyhongkongilaista, ulkonäköorientoitunutta näyttelijätyyppiä edustavan Wun kapea-alaisuus korostaa hahmon yksiulotteisuutta ja tämän nolostuttavia monologeja, joiden rinnalla muiden paperiset vuorosanat alkavat kuulostaa ihan hyviltä. Vanha rouva Cheng Pei Pei näyttää nuoremmilleen mallia Charlenen äitinä ja tuo elokuvalle hieman lisäarvoa, vaikka rooli on pieni. Ohuista hahmoista kompleksisin on Almen Wongin viileästi esittämä Madame M, jonka persoona jää lopulta arvoitukseksi, sillä tarina ei paljasta, onko häikäilemättömän hyväksikäyttäjän ja julmurin ainoastaan tunnettuja rikollisia listivällä järjestöllä ylevämpiäkin motiiveja kuin raha. Liika ajattelu on siis pahasta, jos mielii viihtyä Naked Weaponin äärellä.

(23.7.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 26

Jos ei tiikeri pääse juovistaan, ei John Waynekaan lännenmiehen olemuksestaan – ei vaikka hänet lähettäisi preerioilta Luoteis-Yhdysvaltojen moderneihin kaupunkimaisemiin. McQ - aseketussa (McQ, USA 1974) Wayne näyttelee tutun jäyhään tyyliinsä Seattlen poliisilaitoksen murheenkryyniä, komisario Lon McQ:ta, joka ei kuuntele esimiehiään, rusikoi epäiltyjä ja pysäköi autonsa sinne, mistä sattuu tilaa löytämään. Mies on siis ennallaan, vaikka hevonen on vaihtunut virtaviivaisempaan kulkuvälineeseen ja ajan huutoon on vastattu jopa siinä määrin, että McQ kykenee ampumaan pakenevaa palkkatappajaa selkään.

Näin karskeihin toimenpiteisiin ikämiessarjassa painivan komisarion ajaa paitsi huoli oman hengen säilymisestä myös ystävän murhan selvittäminen. Elokuvan alussa hämäräpuuhissa nähtävän ylikonstaapeli Stan Boylen (William Bryant) lisäksi samana yönä ammutaan kaksi muuta poliisia, minkä perusteella ylikomisario Kosterman (Eddie Albert) epäilee syyllisiksi militantteja radikaaleja. McQ on eri mieltä ja käy kovistelemassa huumediileri Manny Santiagoa (Al Lettieri). Omapäinen ratkaisu ei ilahduta esimiehiä, jotka siirtävät McQ:n toimistohommiin. Tästä tuohtuneena Lon eroaa palveluksesta ja hankkii yksityisetsivän valtuudet jatkaakseen tutkimuksia.

John Sturgesin ohjaama elokuva liittyy luontevasti samaan itsepintaisista poliiseista kertovien trillerien ketjuun kuin aiemmin valmistuneet Bullitt ja Likainen Harry, jonka tarjotusta nimiosasta Wayne kieltäytyi. McQ - asekettu ei ole yhtä merkittävä teos kuin edellä mainitut, mutta johtolankakerän purkamista seuraava juoni on kiusallisen koukuttava ja johdattelee katsojan päättelykykyä siinä määrin väärille urille, että yllätyskäänteet eivät loimota kilometrien päähän. Toiminnan osalta McQ - asekettu ei ole yhtä vakuuttava – alun ammuskeluita seuraa pitkä kuiva kausi, jonka päättävä autotakaa-ajo kalpenee yritteliäisyydestään huolimatta Bullittin ja Kovaotteisten miesten ikimuistoisten kaahailujaksojen rinnalla. Loppuhuipennus onnistuu lunastamaan osan lupauksista, mutta sujuva toteutuskaan ei riitä, kun skenaariot eivät kiihdytä verenkiertoa.

70:ää ikävuotta lähestyvä Wayne näyttää kieltämättä vanhalta, ja urbaaniin miljööseen sopeutuminen kangertelee hieman, mutta karismassa häntä ei voita tässä ryhmässä kukaan, vaikka roolit onkin täytetty laatunäyttelijöillä. Hienovaraiseen tulkintaan satsaavalla Waynella on edelleen sana hallussa ja ratinpyörityskin luonnistuu kuin vanhalta tekijältä, joten vieraalle alueelle astumista voi pitää vanhalta tervaskannolta hallittuna riskinottona.

Väkinäiseltä kalskahtavalla, mutta vekkuliksi oivallukseksi paljastuvalla suomenkielisellä alaotsikolla siunatusta McQ - aseketusta ei tullut koskaan järin suurta menestystä, mutta puutteineenkin se on sujuva poliisifilmi, joka kannattaa ottaa lähempään tarkasteluun, jos 70-lukulainen rikoselokuva on lähellä sydäntä.

(29.1.2007)