DVD-vitriinin arkistosta, osa 59

Lane Myer on takertunut pakkomielteisesti tyttöystäväänsä Bethiin, joka murskaa nuorukaisen itsetunnon ryhtymällä laskettelujoukkueen kapteenin, Roy Stalinin, heilaksi. Kun kaikki muutkin asiat alkavat menetyksen jälkeen kaatua päälle, päättää Lane tappaa itsensä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Savage Steve Hollandin osittain omaelämäkerrallinen esikoiselokuva Pipo tiukalla (Better Off Dead... / Nervis och nere / Bättre död än levande, USA 1985) käsittelee vakavaa aihetta mutkattomasti ja turhia selittelemättä. Onnettomuusherkkään kömpelyyteen ja toistuviin nöyryytyksiin liitettynä sydänsurussa on riittävästi syytä epätoivoiseen ratkaisuun tunnekuohun vallassa vellovalle teinille, jota vaivaavat vieraantuminen vanhemmista, ystävien vähäisyys ja sopeutumattomuus amerikkalaisen lukioelämän tiukasti karsinoituun luokitusjärjestelmään.

Holland punnertaa depression kevyesti komediaksi, jonka mustuuskin on vain hetkellistä. Romanttisten nuorisofarssien peruskaavaa seurailevan tarinan loppuratkaisu on helppo arvata sen jälkeen, kun Lanen naapuriin majoittunut ranskalainen vaihto-oppilas Monique esittäytyy maansa myyneelle sankarille. Urheilukisat, tanssiaiset, treffit ja muut pakolliset kuviot kiltisti kertaavan juonen tuttuus ja ennustettavuus eivät koidu kuitenkaan pahoiksi rasitteiksi, sillä Hollandilla on silmää erikoisille hahmoille ja vielä erikoisemmille tilanteille. Lanen paras kaveri Charles kääntää perinteisen päihdeongelmaisen aisaparin hahmon päälaelleen, sillä Greendalen heikon huumetarjonnan vuoksi vetelys joutuu imuroimaan nenäänsä kaikenlaisia korvikkeita kunnon aineiden puutteessa; pikkuveli Badger on omissa oloissaan viihtyvä lapsinero, joka rakentelee huoneessaan muropakettien oheisleluista toimivia keksintöjä; eikä neuroottisella isällä ja ruoanlaittotaidottomalla äidilläkään mene asiat aivan putkeen. Lisäharmia aiheuttavat naapurin häiriintynyt mammanpoika Ricky, kilpa-autoilua harrastavat japanilaisveljekset sekä koko lähiötä terrorisoiva psykoottinen sanomalehdenjakaja Johnny, joka on hahmona sukua samoihin aikoihin ilmestyneen Paperboy-videopelin tuhoa kylvävälle koltiaiselle. Esillä on siis sangen värikästä sakkia, jota yhdistävä ulkopuolisuus nousee elokuvan johtavaksi teemaksi.

1980-luvun nuorisofilmeissä huomattavimmissa rooleissaan nähdyt Curtis Armstrong (Kosto elää, kovikset!), Diane Franklin (Amerikan viimeinen neitsyt) ja Amanda Wyss (Painajainen Elm Streetillä) tekevät enemmän tai vähemmän kelvollista jälkeä, mutta elokuvan kantava voima on kuitenkin itseoikeutetusti John Cusack. Myöhemmällä urallaan takuuvarmaksi tulkitsijaksi kehittynyt Cusack vetää pääroolin läpi kunnialla, vaikka otteissa on hieman hapuilua ja Lanen villin mielikuvituksen synnyttämät fantasiajaksot kärsivät jonkin verran ylinäyttelystä.

Pipo tiukalla on hiukan raakilemainen, mutta itsemurha-aiheesta huolimatta katsojansa hyvälle tuulelle saava komedia, joka huokuu tekemisen intoa ja omintakeista näkemystä. Suurta hittiä elokuvasta ei koskaan tullut, mutta kulttikannatuksensa se on silti ansainnut täysin.

(19.11.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 58

Ilmeisesti jokaisen kauhuun erikoistuneen ohjaajan kuuluu tehdä vähintään yksi vampyyrielokuva ennen eläkepäivien koittamista. John Carpenter liittyi pitkään ketjuun verraten myöhään Vampyyreilla (Vampires / Vampire$, USA 1997), joka nimestään huolimatta kertoo enemmän vampyyrien tappamisesta kuin verenjuonnista.

Vaativaa tehtävää ei tällä kertaa suorita kepeästi vitsaileva koulutyttö, vaan paljon karskimmalla asenteella työhönsä suhtautuva alan veteraani Jack Crow, joka itse paavin valtuuttamana ajelee pitkin New Mexicon syrjäseutuja tuhoamassa vampyyrien pesiä. Crow'n tukevasti aseistautuneelle joukkueelle puhdistukset ovat rutiinikeikkoja, mutta vahinkojakin tapahtuu. Viimeisin pesän hävitys jää hieman kesken vampyyrien johtajan päästessä pakoon, mutta ryhmä päättää silti juhlistaa menestystään. Lysti loppuu lyhyeen, kun tappion suivaannuttama mestarivampyyri Valek saapuu kekkereihin kuokkimaan ja pistää muutamassa hetkessä lähes koko porukan lihoiksi. Crow onnistuu kuitenkin karkaamaan mukanaan uskollinen apurinsa Montoya sekä pureman saanut prostituoitu Katrina, jonka avulla Jack aikoo päästä Valekin jäljille.

Vampyyrien lahtaaminen liiketoimintana olisi aivan hyvin riittänyt elokuvan aiheeksi, mutta John Steakleyn romaaniin perustuva, Don Jakobyn muokkaama käsikirjoitus hukkaa hyvän lähtökohdan vaihtaessaan Crow'n päämäärän rahan käärimisestä suurmestariksi pyrkivän Valekin pysäyttämiseen. Tavanomaisille raiteille ajautuminen ei silti pilaa koko elokuvaa, vaikka juonellinen sisältö jääkin kevyeksi täydellistä kuolemattomuutta tavoittelevan vampyyrin ja hänen periksi antamattoman vihollisensa väliseksi kissa ja hiiri -leikiksi.

Ulkoisilta avuiltaan Vampyyrit on moitteetonta jälkeä Carpenterin ja kuvaajansa Gary B. Kibben rautaisen ilmaisun ansiosta. Lisäsävyjä loihditaan teemaan sopivasti toistuvista auringonlaskuista ja -nousuista, jotka näyttävät todella hienoilta New Mexicon erämaamaisemia vasten. Näissä puitteissa ohjaajan western-vaikutteet nousevat reilusti pintaan samalla, kun taustalla soiva blues-pohjainen ja kitaravetoinen score virittelee hieman toisenlaista tunnelmaa kuin mitä Carpenterilta on totuttu odottamaan. Kauhun nostattaminen näyttää unohtuneen ammuskelun ja yllättävän ankaraksi yltyvän verenroiskuttelun lomassa, mutta jonkinlainen jännitys pysyy silti yllä alusta alkaen, vaikkei loppuratkaisu minkäänlaisia yllätyksiä tarjoakaan.

Vampyyrien toinen tukijalka on James Woods, jonka takuuvarmasti näyttelemä Jack Crow menee Carpenterin elokuvissa nähtyjen antisankareiden letkassa kylmästi jonon ohi harvinaisen pitkälle jalostuneessa nihilismissään. Väkivaltaisen ja öykkärimäisen Crow'n osa on kuin luotu Woodsille, joka rakentaa vampyyrinmetsästäjästä niin vastenmielisen tapauksen, etteivät ammatinvalinnan perimmäiset syyt tai reilu kaverihenkikään tuota minkäänlaisia sympatiapisteitä. Kun sankari on persoonaltaan tätä luokkaa, luulisi tarinan varsinaisen kelmin olevan todella häijy, mutta toisin käy. Vastustajat menevät kappaleiksi vaikka paljain käsin, mutta muuten Thomas Ian Griffithin esittämä Valek jää tyypillisyydessään valjuksi. Vaarakaan ei välity kunnolla, sillä vampyyripäällikkö on stailattu näyttämään lähinnä hevimuusikolta. Crow'n matkakumppaneita näyttelevät Daniel Baldwin ja Sheryl Lee pärjäävät mukavasti omissa rooleissaan, jotka ovat selvästi Valekia huolellisemmin hahmoteltuja.

Modernien vampyyrielokuvien kentällä Vampyyrit painii keskiraskaassa sarjassa, mikä riittää syyksi katsomiselle, vaikka aiheesta on saatavilla väkevämpiäkin näkemyksiä. Visuaalisena työnäytteenä elokuva on kuitenkin tyylipuhdas suoritus, jonka perusteella uskaltaisi jopa toivoa, että John Carpenter saisi vielä joskus mahdollisuuden kokeilla taitojaan ihan oikean länkkärin ohjaajana.

(29.6.2004)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 57

Shanghai Knightsissa (Shanghai Knights / Shanghai Kid II, USA 2003), kehnon mutta hyvin menestyneen Shanghai Noonin jatko-osassa, peräkylän šeriffin virkaa toimittava Chon Wang saa sisareltaan tiedon heidän isänsä murhasta. Lin-sisar seuraa surmaaja lordi Rathbonea Lontooseen, jonne Wang päättää matkustaa New Yorkin kautta hakeakseen matkakassaan terästystä vanhoista palkkiorahoista huolehtivalta Roy O’Bannonilta. Huonoihin sijoituksiin niin omat kuin Wanginkin varat tuhlannut Roy paljastuu paikan päällä sivutoimisena prostituoituna lisätuloja tienaavaksi tarjoilijaksi. Tilanteen selvittelyn lomassa kaverukset joutuvat selkkaukseen virkavallan kanssa ja päättävät paeta yhdessä Englantiin.

Edellisessä osassa loppuun kaluttu western-teema saa tehdä tilaa uudelle kulttuurišokille, josta käsikirjoittajat Miles Millar ja Alfred Gough yrittävät repiä kaksin verroin huumoria Wangin ja O’Bannonin törmäillessä englantilaisen elämäntavan kummallisuuksiin. Valitettavasti kirjoittajakaksikko menee jälleen siitä, mistä aita on matalin tarttuen kaikkein ilmeisimpiin aiheisiin, joista väännetyt vitsit ovat niin alleviivattuja, ettei useimpien kehitelmien lopputuloksen arvaamiseksi tarvitse olla mikään Sherlock Holmes.

Samaa voi sanoa sketsien sidosteeksi puserretusta juonesta, joka on tavanomaisuudessaan helppoa seurattavaa. Hivenen ylipitkäksi venähtävä elokuva etenee sujuvasti, mutta David Dobkinin ohjauksessa on selviä puutteita. Brittihahmot ovat lähes poikkeuksetta ylinäyteltyjä, ja toimintakohtauksiin ei pääse runsaiden rinnakkaistapahtumien vuoksi syntymään kunnollista imua, vaikka Dobkin on huomattavasti paremmin perillä lähitaisteluiden esillepanosta kuin useimmat länsimaiset virkaveljensä. Tappeluiden koreografiasta Chung Chi Lin ja Brad Allanin kanssa vastanneen Jackie Chanin urakkaa on varmasti helpottanut, että yhteenotot ja stuntit ovat pääsääntöisesti muunnelmia tähden aiemmissa elokuvissa nähdyistä tempuista. Ideoiden lainailu ei jää tähän, vaan Shanghai Knights tulvii viittauksia esikuviin, joista etenkin Indiana Jones -filmien vaikutus leijuu vahvasti Wangin ja kumppaneiden kohelluksen yllä.

Chanin ja Owen Wilsonin keskinäinen näyttely pitää paketin joten kuten kasassa, vaikka Wilsonin rasittavasta O’Bannonista kehkeytyy elokuvan kuluessa melkoinen painolasti. Kokonaisuudessaan Shanghai Knights on tyhjänpäiväinen, mutta se lunastaa paikan toimintaelokuvien historiassa Chanin ja Donnie Yenin ensimmäisellä valkokangaskohtaamisella – olkoonkin että odotettu mittelö jää valitettavan lyhyeksi.

(14.5.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 56

Brian Kesslerillä (David Duchovny) on kustannussopimus sarjamurhaajia käsittelevästä kirjasta, mutta työ ei luista, eikä ennakkopalkkiostakaan ole jäljellä kuin rippeet. Kun gallerioiden kanssa valokuvataiteensa sisällöstä kiistelyyn kyllästynyt tyttöystävä Carrie (Michelle Forbes) heittää ilmaan ajatuksen muutosta Kaliforniaan, tuskastunut kirjailija päättää kuitata kaksi kärpästä samalla kerralla. Matkan voisi tehdä koukaten etelän kuuluisien murhapaikkojen kautta, jolloin Brian saisi kasaan tarvittavan aineiston ja Carrie voisi samalla napsia kirjaan kuvituksen. Automatka mantereen halki ei ole mitään halpaa lystiä, joten polttoainekulujen kattamiseksi apukuski etsitään yliopiston ilmoitustaulun avulla. Hakuun vastaa toinen pariskunta, jonka kanssa lähdetään tien päälle, vaikka Early (Brad Pitt) ja Adele (Juliette Lewis) eivät ole ihan sitä, mitä Brian ja varsinkin Carrie odottivat matkaseuralta.

Kalifornian (Kalifornia, USA 1993) kantava teema on vastakkainasettelu, jonka makuun päästään istuttamalla jupit ja punaniskat saman Lincoln Continentalin kyytiin. Tilanne herättää erittäin vaivautuneen tunnelman, jota ruokkivat molemminpuoliset ennakkoluulot ja väkinäisen tutustumisvaiheen aikana nopeasti ilmitulevat kulttuurierot. Hiljainen kyräily säilyy taustalla alkutyrmistyksen hälvettyäkin, vaikka ylemmyydentuntoinen Carrie joutuu lopulta tinkimään viileydestään takapenkille pesiytyneen roskasakin osoittautuessa vieraudessaan kiehtovaksi. Tutkimiensa psykopaattien käyttäytymistä jollakin tasolla ymmärtävä Brian on huomattavasti suopeampi oppimattomia ja salonkikelvottomia vieraita kohtaan, mutta asenne voisi olla toinen, jos hän tietäisi sen, mikä katsojalle kerrotaan jo elokuvan alussa. Early nimittäin sattuu olemaan ehta sarjamurhaaja.

Asetelmasta päästään vaivattomasti puristavaan jännitykseen, vaikka totuutta ei pantata hetkeäkään ja kertojana toimivan Brianin lausahduksista voi päätellä reissun lopputuloksen. Tasapainottoman Earlyn mukaanotto kun on verrattavissa palavan ruutitynnyrin päällä istumiseen – huonosti käy joka tapauksessa, mutta räjähdyshetkeä on vaikea ennustaa. Kerronta hyödyntää samoin taitavasti ihmisluonteen merkillistä inhoa ja kauhua herättäviin asioihin kohdistuvaa uteliaisuutta, joka luo yhdistävän siteen katsojan, kirjaprojektiaan työstävän Brianin ja kameran linssin läpi maailmaa tarkkailevan Carrien välille. Jälkimmäisen kanssa päästään todistamaan muun muassa, kuinka likaisten varpaiden kaivelukin voi olla poikkeuksellisissa olosuhteissa mitä hypnoottisin toimenpide, jota ei voi olla katsomatta iljetyksestä huolimatta. Katsojan haastamisen periaate ulottuu myös väkivaltaan, joka on raakaa ja järjetöntä, mutta sen esittäminen on täysin perusteltua Earlyn arvomaailman – tai pikemminkin sen puutteen – hahmottamiseksi. Jälki on ikävää, mutta realistisuutta ei tavoiteta hyssyttelemällä.

Siihenastisen näyttelijän taipaleensa vaativimpaan rooliin tarttunut Pitt pujahtaa äärimmäisen uskottavasti Jumalaan uskovan, tiukkoja sukupuolirooleja kannattavan ja hiessä uitetun etelän miehen nahkoihin. Säälimättömän ja viekkaan luonteen omaksuminenkaan ei tee tiukkaa, joten näillä näytöillä oli hyvä lähteä True Romanceen sammaltamaan. Aivan yhtä loistava Lewis säestää yksinkertaisena Adelena, jonka lapsenomainen naiivius on kieltämättä ärsyttävää, mutta myös edellytys Earlyn kaltaisen sekopään ihannoinnille. Duchovnyn ja Forbesin sivistyneistö jää tässä seurassa statisteiksi omassa autossaan, mistä syystä on osittain ymmärrettävää, ettei televisiosta tutuille näyttelijöille ole irronnut suuremmin valkokangashommia, vaikka suoritukset ovat sinänsä onnistuneita.

Musiikkivideo-ohjauksilla aloittaneelle Dominic Senalle pitkä debyytti sen sijaan poiki jatkoa korkean profiilin toimintafilmeissä, mutta Jerry Bruckheimerin talleilla käväisy ja Joel Silverin kelkkaan hyppääminen eivät ole olleet taiteellisen kehityksen kannalta otollisimpia ratkaisuja. Autot ovat kyllä kulkeneet sittemmin kovempaa, mutta mitään mainittavaa Sena ei ole saanut sen koommin aikaiseksi.

(11.5.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 55

Jason X:ksi (Jason X, USA 2000) nimetty Perjantai 13. -sarjan kymmenes osa on reipas yritys puhaltaa uutta hehkua väsähtäneeseen teinilahtaussaagaan. Moneen kertaan tapetun ja kertaalleen Helvettiin syöstyn naamiotappajan ampuminen raketilla avaruuteen on jännittävä älynväläys, mutta valitettavasti kaivattu uusiutuminen jää kovin kosmeettiseksi peruskaavan säilyessä edelleen samana.

Tässä episodissa Jason (Kane Hodder) tavataan Crystal Laken tutkimuslaitokseen teljettynä. Henkilökunnan kiistellessä tutkimusten jatkosta Jason vapautuu kahleistaan päätyäkseen pakomatkansa lopuksi syväjäädytyskammioon Rowan-nimisen tiedenaisen (Lexa Doig) kanssa. Muutamaa vuosisataa myöhemmin laitokseen tunkeutuu luokkaretkellä oleva koululaisryhmä, joka kuskaa löydökset kulkuvälineenään käyttämäänsä rahtialukseen. Tulevaisuuden teknologian avulla Rowanin elvyttäminen tapahtuu tuossa tuokiossa, mutta eipä jää sulamaan unohdettu Jasonkaan toipumisessa pekkaa pahemmaksi. Jaloittelemaan lähtevän tappajan katoamista ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä, ja pian alkaakin aluksen miehistö harventua kiihtyvään tahtiin.

Loppu on kuin Jasonilla terästettyä Alien - kahdeksatta matkustajaa, johon on liitetty palasia muun muassa Aliens - paluusta ja Star Trek - uudesta sukupolvesta. Avaruusaluksen kapeat käytävät suovat vähemmän pakopaikkoja kuin metsän siimes, mutta aiemmin enimmäkseen erikoistehosteiden parissa kokemusta hankkinut ohjaaja Jim Isaac ei saa puristettua asetelmasta klaustrofobista tunnelmaa saati kunnollista kauhua. Jasonin yhteenotot rahtialus Grendelin miehistöön kuuluvien sotilaiden ja naispuolisen androidin kanssa tuovat toiminnallista vaihtelua rutiininomaiseen nuorison napsimiseen, mutta varsinaiset jännityksen hetket säästetään vasta loppuhuipennukseen, johon mennessä potentiaaliset uhrit ovat tulleet edes jossain määrin tutuiksi.

Itseironinen ote, pöhkö huumori ja riuska lättäys pitävät elokuvan kuitenkin jollain tapaa viihdyttävänä, vaikka tietokonetehosteiden kömpelyys ja vaatimattomat näyttelijäsuoritukset vetävätkin lopputuloksen heppoisen tarinan johdolla keskinkertaisuuden suohon. Isaacin oppi-isä David Cronenberg tuo säntäilyn keskelle hitusen arvokkuutta lyhyessä pistäytymisroolissaan, joka lukeutuu elokuvan vakuuttavimpiin, mutta muuten kanadalaisvisionäärin vaikutus ei juurikaan näy Isaacin kädenjäljessä pieniä biomekaniikkaan liittyviä viitteitä lukuun ottamatta.

Hyväksi elokuvaksi Jason X:stä ei ole, mutta faneille suunnattuna kevyenä viihteenä se toimii kohtuullisesti sisältäen riittävästi uutta ja vanhaa juuri sopivaan kestoon tiivistettynä.

(30.4.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 54

The Rock esittää oman ravintolan perustamisesta haaveilevaa, perintäkeikkoja tekevää Beckiä, joka saa houkuttelevan tarjouksen saataviaan karhuavalta Billy Walkerilta. Päästäkseen veloistaan Beck ottaa tehtävän vastaan ja suuntaa Amazonin sademetsiin aikomuksenaan etsiä Walkerin arkeologipoika Travis ja viedä tämä takaisin kotiinsa. Jäljitettävä löytyy helposti, mutta paikallisia asukkaita orjuuttava kaivospomo Hatcher ei halua päästää käsistään Travisia, joka on mittaamattoman arvokkaan muinaisaarteen jäljillä.

Ennakkokatkelmien perusteella lupaavalta vaikuttanut toimintaseikkailu Pako viidakkoon (The Rundown / Welcome to the Jungle, USA 2003) on ensihetkistä alkaen jotain muuta kuin mitä siltä osasi odottaa. Alkeellisella huumorilla ja tietokonetehosteilla silattu alkunäytös menee vielä pohjustuksena, mutta tarina ei lähde kunnolla liikkeelle edes Beckin laskeuduttua Brasiliaan. Paikalliset olosuhteet esitellään pikaisesti ja siinä sivussa Sean William Scottin esittämästä Travisista leivotaan väkisin Beckille koominen aisapari, jonka päähänpistot ovat enemmän vaivaannuttavia kuin hauskoja. Naisrooliakaan ei ole unohdettu, vaan mukaan änkeää vielä Rosario Dawsonin esittämä Mariana, jonka johdolla kolmikko painuu sademetsän siimekseen Hatcherin miehet kannoillaan.

Katsojan viihdytykseksi on varattu yliampuvia temppuja ja hassua toilailua, mutta älyttömyyksien ja hölmöilyn nauratusaste jää lähelle nollaa, ja trailerin lupaamaa toimintaa on aivan liian vähän. Tarinaan ei kannata kiinnittää liikaa huomiota, sillä se sisältää häiritsevän paljon epäloogisuuksia ja ammottavia aukkoja. Näyttelijöitäkään ei pahemmin vaivata vaikeilla rooleilla, vaan kaikki päätähdet selviävät elokuvasta vain hiukan varioiduilla rutiinisuorituksilla. Pahimmin Peter Bergin henkilöohjauksen puutteellisuus paistaa Christopher Walkenista, joka rakentaa Hatcherin hahmon innottomasti kuluneimmista maneereistaan.

Kokonaisuutena Pako viidakkoon jää puolivillaiseksi yritykseksi vanhan ajan seikkailuelokuvan atmosfäärin palauttajana. Henkisen edeltäjänsä Vihreän timantin metsästyksen tavoin se yrittää tavoitella Kadonneen aarteen metsästäjien prologin tunnelmia suoraan kopiointiin asti, mutta kerronnan rytmitys on pielessä, ja lopputuloksena on aivan liikaa pitkäveteistä viidakossa harhailua.

(28.4.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 53

Hollywoodissa jo muutamia vuosia kukoistaneen kierrätystrendin elokuva elokuvalta kasvava paradoksaalisuus on epäilemättä kiinnostavin seikka koko ilmiössä. Tarpeettomat uusintaversiot saavat jatkuvasti kritiikkiä osakseen muiltakin kuin alkuperäisten elokuvien faneilta, ja studioita syytetään mielikuvituksettomuuden puutteesta, mutta arvostellut tuotannot tekevät samanaikaisesti mukavasti voittoa. Hyvä esimerkki tästä on mojoviin kassatuloihin yltänyt Luunmurskaajat (The Longest Yard / Benknäckargänget, USA 2005), jossa Adam Sandler yrittää mahtua Burt Reynoldsin urheilujalkineisiin.

Sopupelistä ehdollisen vankeusrangaistuksen saanut entinen jalkapallotähti Paul Crewe menettää vapautensa törttöiltyään liikenteessä kännissä. Tuomio pannaan täytäntöön Allenvillen vankilassa, jota hallinnoi jalkapalloon hurahtanut johtaja Hazen. Hän tarjoaa Crewelle helpompia oltavia vartijoista koostuvan pallojoukkueen neuvonantajuutta vastaan, mutta herrat eivät pääse asiassa yhteisymmärrykseen. Lopulta Crewe suostuu kasaamaan vangeista harjoitusvastustajajoukkueen vartijoille.

Juoni seuraa hyvin uskollisesti alkuperäistä käsikirjoitusta jopa repliikkien tasolla, vaikka henkilöiden nimiä on muutettu ja kerrontaa hieman virtaviivaistettu nykyiselle kohderyhmälle sopivammaksi. Kaikki on siis päällisin puolin kunnossa vanhaa henkeä kunnioittavaa modernisaatiota varten, mutta kuten niin monet uudelleentulkinnat aiemmin, Luunmurskaajatkin on vain kalpea aavistus alkuperäisversiosta. Syitä on monia. Ensinnäkin 70-lukulaisen särmikkään originaalitarinan terävimmät kulmat on hiottu PG-13-ikärajan varmistamiseksi, mikä tarkoittaa miedompaa kiroilua ja väkivallan vesittämistä seurauksiltaan harmittomammaksi. Toiseksi tiukasti oman tiensä kulkijaksi profiloituneen Robert Aldrichin sijasta visioinnista vastaa Peter Segal, täysin persoonaton riviohjaaja, jonka musiikkivideomainen käsitys toiminnasta ei tuo minkäänlaista urheilujuhlan tuntua saati jännitystä loppuotteluun. Kolmanneksi Adam Sandlerilla ei ole riittävästi fyysistä uskottavuutta Paul ”Wrecking” Crewen osaan, vaikka hän suoriutuu roolista muuten ihan kohtuullisesti jättäessään tavaramerkikseen muodostuneet maneerihölmöilyt odottamaan toisenlaisia elokuvia.

Pahiten uudessa elokuvassa tökkii henkilökuvaus – tai pikemminkin sen puute. Siinä missä alkuperäisfilmin pelätyimmästä vangista Shockleystäkin onnistuttiin kaivamaan sympatiaa herättäviä inhimillisiä piirteitä, jää uusittu vankijoukkue täysin yhdentekeväksi porukaksi, jonka huoltomiehessä Caretakerissa ei ole Chris Rockin mölyämisen jäljiltä mitään kiinnostavaa. Yksilöllisyyttä yritetään luoda tökeröillä homo- ja läskivitseillä, mutta hahmot ovat kautta linjan yhtä persoonattomia kuin sivurooleihin palkatut entiset urheilijatähdet. Latistaminen ulottuu myös maineensa ryvettäneeseen Creween, joka saavuttaa vankitoveriensa hyväksynnän nopeasti ilman suurempia ponnisteluja ja kärsimyksiä. Burt Reynoldsin läsnäolollakaan ei ole tunnelmaa kohottavaa vaikutusta, sillä plastiikkakirurgin vastaanotolla naamansa kiristänyt entinen suuruus on Nate Scarborough’n osassa kaukana parhaista päivistään.

Irrallisia musiikkikappaleita ja räikeää piilomainontaa pursuava ja komediaa painottava kokonaispaketti vetoaa pintakiillollaan epäilemättä paremmin nuorisoon kuin karskimpi vanhojen ukkojen urheilufilmi, mutta ajan hermolla keikkumisen hyödyt ovat olleet puhtaasti taloudelliset. Eihän alkuperäinen Luunmurskaajatkaan ollut mikään taiteen riemuvoitto, mutta se sentään onnistui tempaisemaan mukaansa amerikkalaisesta jalkapallosta vähät välittävän katsojankin, mikä voidaan jo laskea huomattavaksi ansioksi.

(24.4.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 52

1990-luvun lopulla alkanut Hongkongin elokuvateollisuuden taantuma on koskettanut sekä katsojalukuja että elokuvien laadullista sisältöä. Yksi kauden selviytyjistä on ollut Milkyway Image -tuotantoyhtiö, jonka tehokaksikko Johnnie To ja Wai Ka-fai on onnistunut päästämään käsistään menestyksiä toisensa perään genrestä riippumatta. Hittiputken tunnetuimpiin tuotoksiin lukeutuu korkean profiilin toimintaelokuva Fulltime Killer (Quan zhi sha shou / Chuen jik sat sau / Minä tapan, sinä tapat, HK 2001).

Palkkatappajien maailmaan sijoittuvan tarinan keskushahmot ovat O, ammattikunnan ykkösmiehenä pidetty viileä veteraani, ja tämän paikkaa havitteleva tulokas Tok. Päästäkseen selville kilpailijansa työtehtävistä elokuvien hullaannuttama, huomionkipeä keikari hakeutuu O:n taloudenhoitajan, videovuokraamoa pyörittävän Chinin seuraan, ja pian tilanteesta kehkeytyy eriskummallinen kolmiodraama.

To ja Wai ohjaavat Edmond Pangin romaaniin perustuvaa elokuvaa sulavasti tyylitellen, minkä tuloksena on visuaalisesti näyttävää jälkeä. Hienosti toteutetut toimintakohtaukset tosin tukehtuvat ylenpalttisiin hidastuksiin, joita ei ole maltettu jättää pois yhdestäkään ammuskelusta.

Pintakiillon alta ei kuitenkaan paljastu varsinaista sisältöä tai edes jännitettä, joten tasapaksuna kuvavirtana vyöryvä filmi ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tuntemuksia paitsi ehkä ärtymystä omahyväistä Tokia kohtaan. Takashi Sorimachin näyttelemä O jää kaikessa vähäeleisyydessään etäiseksi niin katsojalle kuin Chinillekin, jonka sopeutuminen uuteen tilanteeseen työnantajan ja liehittelijän salaisuuksien paljastuttua tapahtuu epäuskottavan helposti. Kelly Lin suoriutuu osastaan kiitettävästi, mutta Tokia esittävän Andy Laun otteista ei näy jälkeäkään yli sadan elokuvaroolin näyttelijäkokemuksesta. Hongkongin suosituimpiin pop-laulajiin lukeutuva Lau tekee työnsä tälläkin kerralla teennäisyydellä, johon mies sortuu aivan liian usein. Sivuhenkilöt piirretään vielä ohuemmin vedoin, mikä rokottaa erityisesti O:ta jäljittäviä poliiseja seuraavan rinnakkaisjuonen kiinnostavuutta.

(20.4.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 51

Puolalaisten nykyohjaajien terävimpään kärkeen luettavan Jerzy Członekin palkittu esikoisohjaus Jest ukrywaną wiadomością (Field of Humanity, POL 1998) on ollut valmistumisestaan asti harvinaisuus, jota ei ole voinut nähdä Puolan ulkopuolella kuin muutamilla filmifestivaaleilla. Vankan kulttikannatuksen kerännyt elokuva näki vihdoin päivänvalon DVD:nä useiden lykkäysten jälkeen, ja nyt otamme selvää, onko elokuva tosiaankin maineensa veroinen.

Elokuvan keskushenkilö on varsovalainen rautatietyöläinen Tomek (Feliks Sutki), jota elämä alkaa eräänä syysaamuna koetella raskaalla kädellä. Työpaikalla odottaa välittömästi voimaan astuva irtisanomisilmoitus ja kotona tyhjä asunto. Vaimo on karannut huonekalujen ja muuttomiehen kanssa jättäen jälkeensä vain katkerasävyisen kirjeen ja entisen miehensä vähäiset tavarat. Aikansa uuden ilmeen saanutta kotia tuijotettuaan Tomek marssii autoonsa ja kääntää keulan kohti Krakovaa. Matkalla hän ottaa kyytiinsä tien laidassa liftaavan Arturin (Janusz Pośladki), joka on kutsuttu krakovalaisen hevibändin koelaulutilaisuuteen. Tomekin auto leviää kuitenkin ennen Opocznoa autiolla tieosuudella, ja matkakumppanukset päättävät apua turhaan odoteltuaan hakeutua asutuksen pariin oikaisemalla pellon poikki.

Tie-elokuvan perinteitä kunnioittavasti seurannut elokuva saa odottamattoman käänteen, kun Tomek ja Artur eksyvät pellolla, joka ei näytä johtavan mihinkään. Pulmaan ei tuo ratkaisua edes puussa istuvan miehen kohtaaminen pellon keskelle jätetyssä metsikössä. Runoilija Karel Gównoksi esittäytyvä miekkonen (Dariusz Dupeczki) ei anna suoria vastauksia Tomekin ja Arturin esittämiin kysymyksiin, mutta hän saa kaksikon näkemään toivottoman tilanteen täysin uudella tavalla.

Tässä vaiheessa hitaalta vaikuttaneen ensimmäisen näytöksen nerokkuus alkaa paljastua hiljalleen Członekin siirtyessä hallitusti kerronnassaan ylemmälle tasolle. Automatkan puolihuolimaton jutustelu vitsikkäine sanavalintoineen avautuu merkitykseltään syvempänä Tomekin ja Arturin todellisten luonteiden paljastuessa sitä mukaa kun poispääsy pellolta alkaa näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Asiat mutkistuvat entisestään, kun tuntikausien harhailun herättämä nälkä saa miehet huomaamaan, ettei heillä ole muuta evästä kuin kaksi Arturin nahkatakin povitaskuun sulanutta suklaapatukkaa, joiden symbolista merkitystä ei voi käsitellä lainkaan loppuratkaisua pilaamatta.

Näyttelijöiden varaan rakennettu tarina pysyy täydellisesti kasassa Sutkin, Pośladkin ja Dupeczkin moniulotteisen työskentelyn ansiosta. Erityisesti teatterin puolella ilmaisunsa huippuunsa hioneen Feliks Sutkin kokovartalotutkielma ikuisen epäonnistujan sielunmaisemasta on pienimpiä eleitä ja ilmeitä myöten kohdallaan. Vaiteliaan miehen sisäinen myllerrys ja elokuvan loppupuolen katarttinen avautuminen ilmentävät väkevää näkemystä roolin tekemisestä ja ovat vakuuttava todiste näyttelijän ja ohjaajan saumattomasta yhteistyöstä. Puolihumoristisella otteella ja huimilla laulunäytenumeroilla säväyttävän Pośladkin hampparimaisen tyhjäntoimittajan ja vähäeleisen Dupeczkin mystisen runonlausujan kanssa Tomekin hahmo muodostaa yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimmista pääosamiehityksistä.

Jest ukrywaną wiadomością on kerta kaikkiaan sykähdyttävä ja taatusti kaiken ylistyksenä ansainnut taideteos. Sen sisältämät pohdinnat olemassaolosta ja yksilön tekemien valintojen seurauksista jäävät askarruttamaan pitkäksi ajaksi vielä elokuvan jälkeenkin. Alter egonsa Gównon tavoin Członek kertoo ajatustensa painavimmat kannanotot rivien välissä ja antaa siten tilaa katsojan omalle oivalluskyvylle. Pintatason minimalismi voi koitua kärsimättömän vastaanottajan tappioksi, mutta jos elokuvan malttaa katsoa pitkästä mitasta huolimatta loppuun asti, niin vastaukset kinkkisimpiinkin tarinan herättämiin kysymyksiin piirtyvät kirkkaina kuva-alan pinnalle.

(1.4.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 50

Vuonna 2003 puhjennut pandemia on tappanut suurimman osan ihmiskunnasta ja jättänyt eloonjääneet riippuvaisiksi Absolon-nimisestä lääkkeestä, jonka säännöllinen nauttiminen estää hermostoa rappeuttavaa virusta etenemästä kuolettavaan vaiheeseen. Lääkkeen keksijän Frederick Reynan maallisen vaelluksen päättää kasvoton murhaaja, jonka henkilöllisyyden selvittämisen saa hoitaakseen etsivä Norman Scot. Tutkimusten edetessä standarditapauksen takaa paljastuu häijy salaliitto, johon Scot vedetään mukaan niin korkein panoksin, että jäyhän poliisin harteille sysätään lopulta vastuu koko Maapallon pelastumisesta.

Kuulostaa lupaavalta, mutta juonikuvauksen vetovoimaa varjostaa se tosiseikka, että Absolon (Absolon, CAN/GBR 2002) on yksi kymmenistä halpatuotannoista, joissa Christopher Lambert on harjoittanut ammattiaan sen jälkeen, kun Highlander 2 - paluu tiputti nousevan tähden filmiteollisuuden pohjamutiin. Vaan ei hätää, sillä ainahan pienen budjetin rajoitukset ovat korvattavissa hyvillä ideoilla. Lambertin kanssa enemmänkin hommia paiskinut käsikirjoittaja Brad Mirman tarjoaa ratkaisuksi hahmottelemaansa maailmaa, jossa ajasta on tullut kirjaimellisesti rahaa talousjärjestelmän romahdettua ja jonka ehdot sanelee Absolonia valmistava suuri lääkeyhtiö. Puitteet sen paremmin kuin sivumennen käsiteltävät aiheet luonnon tuhoutumisesta yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen eivät ole itsessään mitenkään käänteentekeviä, mutta tarkalla rajauksella ja terävällä käsittelyllä aineksista voisi pyöräyttää vaikka kelvollisen minisarjan. Valitettavasti Mirmanin ja ohjaajana debytoivan David Barton paukut riittävät hädin tuskin kannattelemaan edes normaalimittaista elokuvaa loppuun asti.

Tarinan alustusta seuraava ensimmäinen yllätyskäänne muuntaa murhamysteerin tavanomaiseksi kissa ja hiiri -leikiksi paljastaen samalla karun totuuden oivallusten rajallisuudesta. Absolon jatkuu tästä eteen päin tasapaksuna läpijuoksuna, josta jää käteen muutama tulitaistelu, autotakaa-ajo ja pari vaisua käsirysyä. Ajojahdin lomaan sijoitettuja käännekohtia ei voi kiitellä omaperäisyydestä, mutta ainakin tarina saadaan niiden myötä edes joten kuten tyydyttävään päätökseen, vaikka johdannolle selityksen tarjoavasta kliseisestä epilogista jää hiukan äitelä jälkimaku.

Kerronnan vastuumiesten hutilointi petaa näyttelijöille paikan päästä loistamaan, mutta yhdestäkään ei ole elokuvan pelastajaksi. Lambert sentään onnistuu aiheuttamaan yhden näkemisen arvoisen tuokion rikkomalla kulmain alta tuijottelevan kähisijän rutiiniaan mykistävällä huumoriyritelmällä. Sketsi päättyy epäonnisesti todella kummalliseen ja kiusalliseen hetkeen lääketutkija Claire Whittakerina elokuvaa kaunistavan Kelly Brookin jättäessä myhäilevän ranskalaisen omaan arvoonsa. Toinen takavuosien tähdenlento, Lou Diamond Phillips, riehuu vapautuneesti pahana agentti Waltersina, mutta roolista paistaa aidon yrityksen puute. Vielä kehnompaan tulokseen päätyy yleensä luotettava Ron Perlman, joka menee täysin hukkaan kököttäessään koko elokuvan ajan lääkefirman toimistossa salaliiton naruja vetelevänä johtaja Murchisonina.

(22.3.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 49

Terence Hillin ja Bud Spencerin nykyaikaan sijoittuvien elokuvien vakionäyttämö Florida saa toimia jälleen kerran tapahtumapaikkana Sergio Corbuccin ohjaamassa hupailussa Senkka nenästä, pojat! (Pari e dispari / Odds and Evens / Trinity: Gambling for High Stakes / Udda och jämnt / Udda eller jämnt, ITA 1978), jossa kaksikko syöksyy keskelle alamaailman pyörittämiä rahapelejä.

Osavaltiossa laivastoa johtava amiraali O'Connor saa tarpeekseen rikollisliigasta, joka sotkee merisotavoimien järjestämiä urheilutapahtumia vedonlyöntiin liittyvillä tihutöillä. Laittomuuksia kitkemään komennetaan luutnantti Johnny, jolle on löydetty virka-avuksi entinen ammattipeluri Charlie Firpo. Tätä ei tosin ole informoitu asiasta, joten Johnny joutuu aluksi voittamaan rekkakuskiksi ryhtyneen äkäpussin luottamuksen.

Johnny ja Charlie ovat tyyppeinä täysin samaa sarjaa, jota Hillin ja Spencerin elokuvissa on nähty vuodesta 1971 lähtien, ja tarinakin etenee tyypillisen kaavamaisena irtonaisten ja pitkitettyjen kohtausten rykelmänä. Charlien taivutteluun uhrataan elokuvan kestosta peräti puolet, ja suuren palan kakusta haukkaavat myös lukuisat pelit ja urheilukilpailut, joihin kaksikko osallistuu ennen lopullista kohtaamista vedonlyöntiringin pomon kanssa.

Vaihtelua muun muassa ravi- ja autoradoilla, ruletin äärellä, pokeripöydässä ja jai-alai-hallissa piipahtavasta juonesta ei puutu, mutta kaikella touhukkuudellakaan ei kyetä peittämään sisällön tyhjyyttä. Toisaalta viitekehys on itsessään kohtalaisen kiinnostava, ja varsinainen polttoaine eli nyrkkitappelut ja ontuva vitsailu palaa moitteettomasti, joten vakiintunutta katsojakuntaa ei petetä pahasti, vaikkei Senkka nenästä, pojat! nousekaan uhkapelielokuvien kuninkuusluokkaan.

(8.3.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 48

Parhaiten sarjakuvataiteilijana tunnettu moniosaaja Pat Boyette ehti ennen kuvittajan uraansa kunnostautua myös ohjaajana kolmessa elokuvassa, joista maineikkain on The Dungeon of Harrow (Dungeons of Horror / Dungeon of Harrow, USA 1962).

Ohjaajan kertojanäänen siivittämä, takautuvasti kerrottu tarina alkaa Aaron Fallonin epäonnisesta merimatkasta, joka katkeaa haaksirikkoon. Uppoavan laivan muut matkustajat hukkuvat, mutta Fallon ja kapteeni rantautuvat autiolta vaikuttavalle saarelle. Ensimmäisenä yönä kaksikon korviin kantautuu naisen kirkumista ja koirien haukuntaa, ja yllätykset saavat jatkoa seuraavana päivänä harhailevan parivaljakon joutuessa kiipeliin. Ansan virittänyt musta jättiläinen vie kapteenin ja Fallonin linnaan, jossa kreivi De Sade ottaa heidät vieraanvaraisesti vastaan. Visiitti ei kuitenkaan jää pelkäksi köllöttelyksi ja turinoinniksi, sillä vainoharhaisella kreivillä ei ole aikomustakaan päästää tunkeilijoita pois saarelta.

Jonkinlaista kulttisuosiota nauttiva The Dungeon of Harrow on kotikutoisuudessaan lievästi mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka se on ulkoasultaan tyypillistä 1960-luvun halpatuotantoa kaikkein huokeimmasta päästä, on Boyetten näkemys kauhusta selvästi peräisin aiemmilta vuosikymmeniltä. Vuoteen 1870 sijoittuva tarina kerrotaan rauhalliseen tahtiin teatraalisen jäykkien näyttelijöiden lausuessa vuorosanojaan verkkaisesti samalla, kun taustalla pauhaa lähes tauotta ääniarkistosta kaivetulta kuulostava mahtipontinen musiikki, joka ei edes aina sovi yhteen tapahtumien kanssa. Merimatka sekä linnan ulkokuvat on toteutettu huvittavan kehnoilla pienoismalleilla, minkä lisäksi DVD:n takakannen hehkuttamat kidutuskohtauksetkin ovat kaikin puolin kesyä nähtävää. Eivätkä kreivin hallusinaatioissaan näkemät kumieläimetkään näytä lainkaan aidoilta. Tahatonta hauskuutta tasapainottaa Boyetten tavoittama pahaenteinen tunnelma, joka hämähäkinseittien koristaman linnan aavemaisuuden ohella pitää katsojan odottavalla kannalla. Pettymys on silti väistämätön, koska elokuva ei yllä silmittömään kauhuun asti, vaikka ruton runteleman kreivittären kömpiminen kellarista onkin kohtauksena miellyttävän karmiva.

Roskafilminä The Dungeon of Harrow jää keskikastiin, sillä se ei ole tarpeeksi huono ollakseen riemastuttava muttei myöskään riittävän hyvä ollakseen vakavasti otettavaa kauhuviihdettä. Kankea ja paikoitellen varsin pitkäveteinen lopputulos on siis jotain siltä väliltä, mutta jos aihealue kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.

(29.2.2003)