DVD-vitriinin arkistosta, osa 47

Avaruusolennot Giljotin ja Orvaskesi laskeutuvat vahingossa Maapallolle kotiplaneettaansa etsiessään. Harhailtuaan aikansa näkymättöminä he omaksuvat ensimmäisten kohtaamiensa ihmisten, Tossavaisen ja psykiatri Pehmeäkoffin ulkomuodon. Ufomiesten matkailuun tarvitsema ja rannalle unohtama värähtelyvibraattori kulkeutuu sattumalta professorin haltuun, ja toinen laitteen vastaanottimista edelleen uuden valtakunnanneuvottelijan, johtaja Maaperän taskuun. Vekottimen välittämät käskyt muuttavat stressaantuneen Maaperän käytöksen täysin hallitsemattomaksi, ja tapahtumat sekoittuvat entisestään, kun metsässä samoilleet ufomiehet päätyvät Helsingin keskustaan.

Kahden ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan välissä valmistunut Viu-hah hah-taja (Strippi-pippi / The Whizzer, FIN 1974) on varmasti kummallisin kaikista Spede Pasasen tuottamista elokuvista. Scifiä sivuavat avaruusolennot ja muukalaisteknologia ovat vain näkyvin häivähdys kaikesta, mitä tyylilleen uskollisesti ajankohtaisuuksiin tarttunut Pasanen on mahduttanut viitteelliseen käsikirjoitukseensa. Juoni kärsii jälleen kerran Pasasen perusheikkoudesta eli sketsimäisten kohtausten irrallisuudesta, mutta kaikista sääntörajoituksista vapaa ideointi on parhaimmillaan silkkaa tajunnanvirtaa. Ere Kokkonen on ohjauksessaan samalla aallonpituudella, mikä tarkoittaa pysähtelemätöntä kohtauksesta toiseen siirtymistä sekä kuvakerrontaan vaihtelua tuovaa kikkailua filmin pyörimisnopeuden manipuloinnin muodossa. Oman tärkeän osansa soppaan tuo myös Juha Tapanisen säveltämä musiikki, jonka kokeellinen elektronisuus tukee oivallisesti Viu-hah hah-tajan sulaa hulluutta lähentelevää mielikuvituksen pulppuamista.

Viimeisen silauksen elokuva saa onnistuneesta roolijaosta, jota ei ole tehty varman päälle pelaten. Pasanen itse näyttäytyy vain lyhyessä cameossa, ja muista vakionäyttelijöistä ovat sivurooleihin päässeet Simo Salminen ja Juhani Kumpulainen. Sämpy-televisiosarjassa läpimurtonsa tehnyt Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff näyttävät kyntensä kaksoisrooleissa Maan elintapoihin tutustuvina ufomiehinä sekä puhevikaisena Tossavaisena ja potilaidensa kanssa tiukkoihin ratkaisuihin turvautuvana psykiatrina. Häveliäästi kuvan ulkopuolella viuhahtelevana valtakunnansovittelijana säntäilevä Leo Lastumäki vie sekoilun vielä pitemmälle, eikä kummallisilta tilanteilta säästy myöskään hajamielisenä professorina toilaileva Pentti Siimes. Nelikolle kirjoitettu materiaali ei ole järin haastavaa, mutta lahjakkaiden koomikoiden heittäytyminen rooleihinsa on silti hieno osoitus ammattitaidosta.

Katsojan kannalta Viu-hah hah-taja ei ole välttämättä helppo tapaus, mutta kun elokuvan irrationaaliseen maailmaan pääsee sisään, vetää infantiili sekoilu väkisinkin suupielet leveään, joskin hieman epäuskoiseen virnistykseen.

(24.11.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 46

On jälleen se aika vuodesta, kun punaliiviset metsämiehet ja -naiset rientävät ammuskelemaan villieläimiä ja siinä sivussa silloin tällöin toisiaankin. Lajitoverien kaadot ovat poikkeuksetta ikäviä onnettomuuksia, mutta ajatuksen tasolla matka vahingonlaukauksista varsinaiseen ihmismetsästykseen ei ole kovin pitkä, vaikka snuff-filmien tavoin konkreettinen näyttö jahdin harjoittamisesta todellisuudessa on yhä esittämättä.

Elävien kuvien puolella karmaisevalla herrojen huvilla on joka tapauksessa pitkät perinteet alkaen Richard Connellin novelliin pohjautuvasta Zaroffin koirista, jolla on pysyvä asema aihetta käsittelevien elokuvien kantateoksena. King Kongin lavasteissa kuvatun seikkailun lippu liehuu näkyvästi myös yli 60 vuotta nuoremmassa Aseettomassa saaliissa (Surviving the Game / Dödsspelet, USA 1994), joka palauttaa hieman aiemmin valmistuneen Hard Targetin urbanisoiman aiheen takaisin metsän siimekseen.

Seattlesta starttaavan tarinan keskushenkilö on koditon laitapuolenkulkija Mason, joka menettää lyhyen ajan sisällä viimeisetkin ystävänsä. Lohduttomaan jamaan vaipuneen miehen pelastajaksi ilmestyy avustustyöntekijä Cole tarjoten työtilaisuutta ystävänsä Burnsin erämatkailuyrityksessä. Mason läpäisee haastattelun ja ottaa metsästysoppaan pestin vastaan, mutta todellinen toimenkuva paljastuu jahtipäivän aamuna, perillä Burnsin hirsimökissä.

Sisällöllisesti Aseeton saalis on hyvin lajiuskollinen niin sosiaalisessa vastakkainasettelussa kuin saaliin olemuksen käsittelyssäkin, mutta päällisin puolin tavanomaiselta vaikuttava elokuva lunastaa olemassaolonsa kurkottaessaan perustoimintaa syvällisemmille tasoille. Tämä puoli nousee esille vakuuttavasti metsästystä edeltävässä pohjustuksessa, jossa henkilöille rakennetaan kunnolliset persoonallisuudet, joiden kautta heidän toimintansa voidaan perustella sortumatta yleistämiseen ja helppoihin linjanvetoihin. Omien traumojensa kanssa painiskelevat osanottajat eivät ole mukana pelkästään extreme-elämysten takia, ja metsäretkestä tarkasti säädettyjä rituaaleja noudattavan toimituksen kehittänyt Burns asettaa laskelmoivasta luonteestaan huolimatta etusijalle jahdin henkisen ulottuvuuden.

Hahmot saavat lisää tehoa rooleihin valituilta B-listan takuuvarmoilta tekijämiehiltä Rutger Hauerilta, Gary Buseyltä, John C. McGinleyltä, Charles S. Duttonilta ja F. Murray Abrahamilta, joille kaikille annetaan tarinan edetessä omat bravuurikohtauksensa, jotka myös otetaan haltuun vakuuttavasti. Kovaan seuraan päässyt Ice-T ei jää pääosassa pekkaa pahemmaksi, vaikka sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä pohjalle valuneen Masonin persoonassa on vähemmän pureskeltavaa kuin metsästysseurueen jäsenissä. Uhmakkaalla katutason asenteella silmäätekevien metkuihin vastaava Mason on kuin mittatilaustyönä Ice-T:lle sorvattu, ja rappari eläytyy kiitettävästi niin kasautuvien vastoinkäymisten aiheuttamaan epätoivoon kuin kadotetun elämänhalun vaistomaiseen heräämiseen äärimmäisissä olosuhteissa.

Spike Leen ensimmäisten filmien kuvaajana kannuksensa hankkineen ohjaaja Ernest Dickersonin aiempi kokemus näkyy viimeisen päälle huolitellussa visuaalisuudessa, joka ottaa ympäristöstä ja vuorokauden vaihtelusta irti kaiken saatavan. Toinen ohjaustyö antaa myös hyvän näytön Dickersonin kyvyistä huippuja ja suvantoja hyödyntävänä tarinankertojana sekä asiallisena toiminnan kuvaajana. Kaikista ansioistaan huolimatta Aseeton saalis ei onnistu kuitenkaan vakuuttamaan täysin, vaan elokuvasta jää lopulta vaikutelma taas yhtenä ihmismetsästyselokuvana, joka ei yritteliäisyydestään huolimatta esitä todellisia oivalluksia, joiden ansiosta sitä voisi pitää lajinsa merkkiteoksena.

(29.9.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 45

Monen muun pitkän linjan kauhuohjaajan tavoin Wes Craven on onnistunut luomaan nimestään tavaramerkin, joka vetää alan harrastajia puoleensa kärpäspaperin lailla. Mikäpä siinä, jos rahkeet riittävät, mutta Cravenin auktoriteettikin on kulunut, kun vastaavan tuottajuuden varjolla saatujen esittelykrediittien takaa on paljastunut liian monta kertaa reilu röykkiö hieman toisenlaista kärpäsiä houkuttelevaa massaa. Ongelman tyypillisestä esimerkistä käy Tappajamutantti (The Outpost / Mind Ripper, USA 1995), jonka pääarkkitehti on isänsä opissa vaihtelevissa tehtävissä työharjoittelunsa suorittanut Jonathan Craven.

Käytöstä poistetussa maanalaisessa ydinkoelaitoksessa salaista laboratoriota pyörittävät tutkijat löytävät erämaasta hengenvaarallisesti loukkaantuneen retkeilijän, jonka pelastamiseksi turvaudutaan kehitteillä olleeseen virukseen. Thoriksi kutsuttu potilas selviää vammoistaan, mutta puolen vuoden toipilaskauden aikana suoneen pumpattu lääkitys ylittää lopulta kehon sietorajat. Tiedemiehet kutsuvat apuun entisen työtoverinsa Jim Stocktonin, joka lähteekin matkaan poikansa, tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa tietämättä, että viruksen mutatoima Thor on herännyt henkiin. Yli-inhimillisiä voimia saanut kiukkupussi karkaa sairastuvalta ja ryhtyy väijymään tutkijoita saadakseen ravinnoksi elossa pysymiseen tarvitsemiaan aivoja.

Ensimmäisissä 15 minuutissa ei ole kehumista, mutta ne kuluvat sentään suhteellisen mukavasti odotellessa, että jotakin alkaa tapahtua. Filmin olemus selviää toki tässäkin ajassa, sillä näyttelijät ovat kehnonlaisia, ja Claire Stansfieldin esittämä Joanne tehdään tutuksi suihkukohtauksella, joka ei voisi olla avoimessa voyeurismissaan juurikaan itsetarkoituksellisempi. Alku ei ole omiaan herättämään suuria odotuksia, mutta jatko on silti yhtä alamäkeä, sillä seuraava tunti koostuu pääosin laitoksen pimeissä käytävissä hortoilusta tutkijoiden etsiessä ryhmän rivejä yksitellen harventavaa Thoria ja Stocktonin pesueen ihmetellessä, mihin kaikki ovat kadonneet.

Pintaa ei tarvitse pahemmin raaputtaa huomatakseen, että Tappajamutantti on vain jälkijättöinen Alien - kahdeksas matkustaja -klooni, ja vieläpä hyvin tylsä lajissaan. Jonathan Cravenin ja Phil Mittlemanin käsikirjoitus on varsinainen kliseemöykky, johon ohjaaja Joe Gayton ei pysty tuomaan lisäarvoa. Kannen mainoslauseet hekumoivat kauhulla ja pelolla, mutta niitä on parempi etsiä jostain muualta kuin tästä elokuvasta. Katselukokemus voisi olla aivan toisenlainen, jos elokuvan huonous olisi edes hauskaa, mutta valitettavasti lysti rajoittuu viimeiseen kymmeneen minuuttiin, joiden käänteet ovat arvattavia, mutta hölmöydessään riemukkaita.

Rahaa on ollut uhrattavissa sen verran, ettei tukikohtaa ole tarvinnut lavastaa varaston nurkkaan, kuten David DeCoteaun samantyyppisessä Creepozoidsissa, mutta jälki on miljoonista huolimatta kovin televisioelokuvamaista. Jopa siinä määrin, että jos Tappajamutantista leikkaisi löysät pois ja heittäisi sekaan pari erikoisagenttia, se saattaisi käydä Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jaksosta. Assosiaatiot Salaisiin kansioihin ovat muutenkin vahvat, sillä J. Peter Robinson käyttää musiikissaan runsaasti Mark Snow'n suuntaan viittaavia tehokeinoja, ja elokuvan kymmenestä näyttelijästä peräti puolet on vieraillut sarjassa.

Mukaan haalitussa porukassa on varsin nimekkäitä tekijöitä, mutta tuskinpa he muistelevat Tappajamutanttia erityisellä lämmöllä. Lukemattomia kurafilmejä läsnäolollaan pelastanut Lance Henriksenkin näyttää poikkeuksellisesti siltä kuin olisi saapunut paikalle pelkästään palkkašekin takia. Inspiroivan roolin puute näkyy yhtä lailla John Diehlin ponnettomuutena, ja muissa yhteyksissä osaamisensa näyttänyt Natasha Gregson Wagner on aivan onneton Jimin teinityttärenä. Giovanni Ribisi erottuu edukseen Scott Stocktonina, jonka hahmoa hän on sittemmin varioinut menestyksekkäästi vastaavanlaisissa vetelystulkinnoissaan.

(15.9.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 44

Suahilinkielisestä varoitushuudosta nimensä saanut Hatari (Hatari!, USA 1962) kertoo Keniassa operoivasta kansainvälisestä metsästysryhmästä, joka pyydystää villieläimiä sitä mukaa kuin eläintarhat niitä tilaavat. Aluksi nähtävä sarvikuonojahti päättyy Intiaanin (Bruce Cabot) loukkaantumiseen, mutta joukkuetta johtava Sean Mercer (John Wayne) palkkaa hänen tilalleen Chipsiksi kutsutun ranskalaisen (Gerard Blain). Tulokas aiheuttaa jo ensitapaamisella hämminkiä Pocketsin (Red Buttons), Kurtin (Hardy Krüger), Luisin (Valentin de Vargas) ja Brandyn (Michele Girardon) muodostaman ryhmän keskuudessa, mutta vielä pahemmin järjestelyt sekoittaa sveitsiläisen eläintarhan lähettämä valokuvaaja Dallas (Elsa Martinelli).

Siinäpä se juoni sitten onkin, mikä on aika vähän Hatarin pitkään kestoon nähden. Kolmen kuukauden metsästyskauteen ei mahdu juuri muuta toimintaa kuin jahtiretkiä, niiden suunnittelua ja eläintenhoitamista sekä väkijuomien maistelua työajan ulkopuolella. Tarinassa on siis huomattavasti toistoa, mutta pitkästymisen vaaraa ei siltikään ole, koska elukoiden arvaamattomuus ja naisten läsnäolosta syntyvä miehinen kilpailuasetelma tuovat tilanteisiin riittävästi vaihtelua.

Alku on vakava, mutta draama ja komedia vuorottelevat Howard Hawksin ohjauksessa juuri sopivassa määrin. Etenkin Red Buttons keventää tunnelmaa suruttomalla asenteellaan, mutta huumori ei mene kuitenkaan niin pitkälle, etteikö henkilökuvien rakentuminen hoituisi asiallisesti. Roolinsa mallikkaasti tekevät näyttelijät huolehtivat myös jännityksestä suoriutumalla ihan itse vaarallisista pyydystyskohtauksista, joiden vauhdikkuuden Hawks ja kuvaaja Russell Harlan ovat onnistuneet ikuistamaan hienosti. Loppuhuipennus ohjautuu tarkoituksellisesti farssin puolelle, mutta kun taustalla soi Henry Mancinin leikkisä klassikkosävelmä Baby Elephant Walk, ei radikaalista ratkaisusta tohdi pahastuakaan, vaikka tyylinvaihdos onkin huomattava.

Dallasin ja metsästysseurueen yhteisen alkutaipaleen sovinistinen pohjavire, kenialaisten ja ulkomaalaisten välillä vallitseva siirtomaa-ajoilta periytynyt hierarkia sekä villieläinten taltuttamisessa käytettävät rajut otteet nostanevat herkimpien nykykatsojien karvat pystyyn. Jos näitä seikkoja ei näe ylitsepääsemättömänä ongelmana, on Hatari oikein viehättävä ja nuoremmillekin katsojille sovelias vanhan ajan seikkailuelokuva, jonka aihe on harvinaisuudessaan hyvin kiintoisa.

(15.8.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 43

Populaarikulttuurihistorian tunnetuin salainen asiamies on kerännyt 55-vuotisen olemassaolonsa aikana laajan joukon seuraajia, joita on seikkaillut elokuvissakin iso liuta lukuisina vaihtelevasti menestyneinä variaatioina. Suosittuihin aiheisiin hanakasti tarttunut blaxploitaatioaaltokaan ei hyökynyt ohitse ilman agenttisankareita, mistä on säilynyt Fred Williamsonin ansiosta muistettavimpana jäänteenä Kova kundi Bolt (That Man Bolt / Bolt – en hårding / Kuriren från Hongkong, USA 1973).

Tutuilla nimikirjaimilla siunattu, kansainvälisenä kuriirina toimiva Jefferson Bolt suostutellaan vankilatuomiolla uhaten kuljettamaan miljoona dollaria Hongkongista Mexico Cityyn. Ammattimies tarttuu tarjoukseen turhia kyselemättä, mutta kun ranteeseen kahlitun salkun roikottaminen käy toistuvasti hengenvaaralliseksi, herää lentokenttien miehessä halu ottaa selvää seteleiden alkuperästä. Jäljet vievät Boltin askel askeleelta sotkuisempaan kiipelisumaan, josta raivataan ulospääsy perinteisin konstein tappelemalla, kaahailemalla ja ammuskelemalla.

Juuri muuta ei tarvittaisikaan, ellei Henry Levinin ja David Lowell Richin ohjaus olisi kaikilla osa-alueilla häiritsevän inspiroitumatonta. Mekaaniset toimintakohtaukset sujahtavat silmien ohitse herättämättä minkäänlaista innostusta, ja mutkikkaaksi tarkoitettu juonikin alkaa hiljalleen tuntua yhdentekevältä. Tilannetta ei kohenna myöskään laahaavasti etenevän elokuvan liiallinen kesto, jota olisi voinut helposti höylätä pitkälti toistakymmentä minuuttia tiiviimmäksi.

Paljon on pielessä, mutta Kova kundi Bolt ei jää siltikään täysin toivottomaksi tapaukseksi lajissaan. Kaakkois-Aasian ja eteläisten Yhdysvaltojen koluamisessa on oikeaa otetta, vaikka mittakaavassa ja miljöön loisteliaisuudessa jäädään kauas James Bondin työmaiden prameasta ilmapiiristä. Budjetin rajat tulevat vastaan työvälineissäkin Boltin joutuessa tyytymään erikoisvarusteissa aurinkolaseihin kätkettyihin kiikareihin. Naisten kellistäminen sen sijaan luonnistuu siinä kuin brittikollegaltakin ja aseettomassa taistelussa noustaan jopa pari pykälää korkeammalle tasolle. Totuuden nimessä täytyy myöntää, ettei Williamson ole genrensä vikkeläraajaisin tähti, mutta vanhan sikarintupruttelijan karisma ja pistämätön ulosanti pitävät touhun niin hyvin raiteilla, että niiden takia suhteellisen vaatimaton Bond-jäljitelmä kestää toisenkin katselun.

(4.8.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 42

Vietnamin sodan päättymisestä on kulunut yli vuosikymmen, mutta kadonneeksi julistettu luutnantti Steve Shepard (William Katt) lymyilee edelleen sitkeästi viidakossa Kamputsean ja Vietnamin välisen rajaseudun omana Tarzanina ja Mustanaamiona. Paikallisväestön keskuudessa Valkoisena aaveena tunnetun Shepardin ja hänen raskaana olevan puolisonsa Thin (Star Trek: The Next Generationissa Keiko O'Brienina vakiovieraillut Rosalind Chao) maja on pitkän rauhallisen jakson jälkeen jäämässä laajenevan rajasodan jalkoihin, joten pariskunta lähettää hätäviestin Yhdysvaltain armeijalle. Helikopterikyydin tilaaminen ei onnistu kuitenkaan noin vain, sillä esivalta pelkää diplomaattista selkkausta. Äkillisen ongelman ratkaisuksi keksitään ulkopuolinen pelastuspartio, joksi pestataan kapteeni Walkerin (Wayne Crawford) johtama palkkasoturijoukko.

BJ Davisin ohjaama Tuskan tunnit (White Ghost / Prisjägarna, USA 1987) osallistuu Ronald Reaganin presidenttikauden Vietnam-traumojen jälkipyykkitalkoisiin yhdistelemällä Rambo - taistelija 2:a, Suoraa toimintaa ja Platoon - nuoria sotilaita. Kahden ensiksi mainitun omat pojat kotiin -mentaliteetti ja velkojen makselu Victor Charlielle ovat tukevasti etusijalla, mutta konsensuksen murtavat maton alle lakaistut, vuosientakaiset sotarikokset sekä niihin liittyvät veteraanien henkilökohtaiset kaunat. Tunteettomaksi tappokoneeksi propagandan ja sotakokemusten puristuksessa parkkiintuneen Walkerin ja kovista kokemuksistaan huolimatta inhimillisyytensä säilyttäneen Shepardin kuurupiilo on puhdasta hyvän ja pahan välistä taistelua, johon tuovat lisäkierrettä kurittoman pelastusryhmän epäyhtenäiset asenteet sekä sadistisina kiduttajina kuvatut vietnamilaissotilaat. Luonnekuvat jäävät lopulta tavanomaisiksi stereotyypeiksi, sillä asetelman psykologisiin ulottuvuuksiin ei juuri ehditä paneutua toiminnan tiimellyksessä.

Kiistakumppaneita yhdistäväksi asiaksi siivilöityy kommunistien listiminen, joka näyttää olevan tämänkin filmin perusteella jokaisen amerikkalaismiehen velvollisuus puoluetaustasta riippumatta. Ja tämä sarka hoidetaan viimeisen päälle antaumuksella, vaikka jenkkien sotataidot asetetaankin moneen otteeseen kyseenalaisiksi. Tulilinjalle päättömästi ryntäileviä sissejä niitetään tantereeseen puolentoista tunnin aikana kymmenittäin, ja ehditäänpä komennuksen lomassa pistää yksi vankileirikin matalaksi. Ammuskelu ja räjäyttely ovat tuttua kasarikäytäntöä ilmassa lentelevine ruumiineen, mutta räiskinnän innostavuutta syövät vietnamilaisten ennätyksellisen heikko osumatarkkuus ja hitaat hoksottimet, joiden vuoksi amerikkalaiset ovat tulitaisteluissa käytännössä lähes vahingoittumattomia. Ylivoimaisuuttaan mekastavat tunarit tasoittavat unohtelemalla toistuvasti, että tiiviisti ansoitetuilla alueilla on syytä katsoa mihin astuu.

Suomenkielinen käännösnimi ei kuvaa täysin katselukokemusta, mutta Tuskan tunnit on silti ryppyotsainen, kankeasti näytelty ja melkoisen tyhmä elokuva, jonka viihdearvot ovat aika vähissä, vaikka ruutia palaa kiitettävästi. Käsikirjoittaja Gary Thompson on sittemmin päässyt paremmin palkattuihin hommiin, mutta työn taso ei ole noussut samaan malliin, mistä ovat osoituksena sellaiset suuren budjetin rimanalitukset kuin Hollow Man - mies ilman varjoa ja Hurjapäät.

(30.6.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 41

Golf – herrasmiesurheilua, ylipalkattujen ammattilaisten pallonlätkintää vai pakollinen harrastus kaikille, jotka luulevat olevansa jotakin? Olipa kolopallosta lajina mitä mieltä tahansa, on peli jättänyt jälkensä isoon pinoon elokuvaklassikoita, joista syvimmälle aiheeseen porautuu Harold Ramisin, Brian Doyle-Murrayn ja Douglas Kenneyn kehittelemä Latvasta laho (Caddyshack / Tom i bollen, USA 1980).

Lähes täysin Bushwoodin golf-kerhon maille sijoitettu komedia mahduttaa puoleentoista tuntiin lajin koko kirjon kaikkine lieveilmiöineen värikkään hahmokokoelman välityksellä. Kerhon puheenjohtaja, tuomari Smails (Ted Knight) on pelitaidoton lahjattomuus, joka käy kentällä vain näyttäytymässä ja pönkittämässä egoaan; nousukasmainen kiinteistömiljonääri Al Czervik (Rodney Dangerfield) suhtautuu golfiin hauskanpitona, jota jäykän etiketin ei anneta rajoittaa; huippupelaaja Ty Webbille (Chevy Chase) laji on zen-filosofisesti värittynyt harrastus; ja mailapoikana häärivä Danny Noonan (Michael O'Keefe) on kesätöiden ohella kärkkymässä golf-stipendiä, jolla pääsisi syksyllä yliopistoon. Viheriöt kutsuvat puoleensa myös Smailsin kevytkenkäistä sukulaistyttöä Lacey Underallia (Cindy Morgan), jota kiinnostaa vähän toisenlainen puttailu, sekä kentille lisää reikiä kaivelevaa taskurottaa, jonka hävittäminen annetaan ratahoitaja Carl Specklerille (Bill Murray) ensisijaiseksi tehtäväksi.

Tämä porukka saisi varmasti sukkien parsimisenkin näyttämään hauskalta, joten golfin kaltaisen kuivahkon harrasteen valjastaminen huumoriksi luonnistuu vaivattomasti. Erityyppisten koomikoiden sijoittaminen samaan elokuvaan tuo touhuun diversiteettiä ja melko vapaalla kädellä tyypiteltyihin hahmoihin yksilöllisyyttä. Ronskia huulta sarjatulella heittävä Dangerfield ja vähäeleinen Chase ovat omilla paikoillaan erinomaisia, mutta elokuvan ylivoimaisesti äänekkäimmät naurut kerää Murray. Hän kehittelee pelottavan hauskan karikatyyrin Vietnamin sodan traumatisoimasta, henkisesti epävakaasta ihmisrauniosta, jonka levottomat monologit ja taskurotan pyydystämiseen tähtäävät konstit nostavat Carlin sivuhahmosta huomion keskipisteeksi.

Suurin piirtein oikeaan järjestykseen ladotuista kohtauksista ei muodostu juonellisesti ryhdikästä tarinaa, mutta koheltaminen kentällä, kerhotalolla, uima-altaalla ja venesatamassa tuottaa viljalti irtonaista komediaa. Vaikka kokonaisuus näyttää puolihuolimattomasti kasatulta, paljastavat silmänräpäyksessä katoavat visuaaliset gagit ja kuvan taka-alalle piilotetut vaihtoehtoiset sketsirakennelmat Ramisin ohjauksen pätevyyden palkiten siinä sivussa tarkkaavaisen katsojan. Koska yksittäiset huippuhetket jäävät kuitenkin paremmin mieleen kuin tulevaisuudestaan epävarman Dannyn yritykset löytää oikea suunta elämälleen tai Smailsin ja Czervikin eriävät näkemykset maa-alueiden käytöstä, on improvisointiin yllyttävän käsikirjoituksen vajavaisuudet helppo antaa anteeksi – etenkin kun lopputulos on ratkiriemukas.

(26.6.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 40

Tronin luojan Steven Lisbergerin kausi elokuvateollisuudessa tukahtui 1980-luvun päättyessä neljän vaatimattomasti menestyneen ohjaustyön jälkeen. Uraauurtavan tietokone-eepoksen ja armeliaasti unohdetun Slipstreamin vuoksi Lisberger on jälkikäteen profiloitunut pääasiallisesti scifin tekijäksi, mutta ehtipä mies kokeilla tieteisseikkailujen välissä siipiensä kantavuutta myös teinikomedian saralla.

Pääosaa ohjaajan itsensä käsikirjoittamassa Vipinää viidakossa (Hot Pursuit / Mr. Alligator... See You Later / Trassel i tropikerna, USA/MEX 1987) näyttelee John Cusack, jonka roolituksessa alkaa jo näkyä orastavia yksipuolisuuden merkkejä. Nousevan nuorisotähden hahmo on nimittäin hänen edellisten komedioidensa sankareiden Lane Myerin ja Hoops McCannin tavoin jatkuvan huonotuurisuuden kalvama Dan Bartlett, joka reputtaa lukukauden viimeisen kemian kokeen eikä pääse siksi lähtemään tyttöystävänsä Lorin perheen mukana purjehduslomalle Karibialle. Armollinen professori aikaistaa uusintakuulustelua, jonka kokeessa nukkunut alisuoriutuja läpäisee kirkkaasti, mutta äkillinen onnenpotku tulee sittenkin liian myöhään, sillä kone on jo ilmassa, kun Dan ennättää lentokentälle. Hän ei kuitenkaan suostu luovuttamaan, vaan suuntaa seuraavalle lennolle aikomuksenaan tavoittaa Cronenbergin herrasväki ennen paatin irtautumista laiturista.

Lajityyppi ja juoni ovat aivan toista maata kuin Tronissa, mutta yhdistävänä tekijänä toimii voimakas eskapismi, jossa on leimallisia viitteitä poikien seikkailukirjoista. Danin matkasta sukeutuu kaikkine mutkineen uskomaton harharetki, jonka pyörteissä sankari mm. eksyy viidakkoon, tulee shanghaijatuksi, lukitaan telkien taakse ja osuu merirosvojen tulilinjalle. Pöydälle on siis levitetty täydellisen ajanviete-elokuvan ainekset, mutta harmillisesti Lisbergerillä ei ole selvää käsitystä siitä, mitä niillä voisi tehdä.

Komediaksi Vipinää viidakossa on kaikkea muuta kuin hauska. Ääneen naurattavat vitsit ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja leveät hymytkin jäävät vähiin, sillä Lisbergeriä kiinnostaa enemmän sydänsurua potevien rakastavaisten sielunmaisema kuin sketsien kehittely. Cusack ja Wendy Gazelle tekevät parhaansa, mutta jatkuvien vastoinkäymisten ja ikävöinnin kanssa kamppailusta ei saa pätevää komediaa millään. Turhautumista aiheuttaa myös temmon toistuva laahaaminen, joka on jyrkästi ristiriidassa Danin tulenpalavan kiireen kanssa. Ensimmäiset puoli tuntia ovatkin melkoista matelua, mutta rytmitys löytää uomansa, kun Dan saavuttaa takaa-ajoreittinsä ensimmäisen etapin.

Matkaseuraksi lyöttäytyvä vanha merikarhu tuo Robert Loggian hahmossa mukanaan aivan eri luokan vaaratilanteita kuin alkumatkan autokyydin järjestävä ylirento rastaporukka, ja sitä mukaa kuin Danin mitta täyttyy, alkavat päähänpistotkin hurjistua. Isolla vaihteella porhaltavassa viimeisessä kolmanneksessa ei ole tietoakaan joutokäynnistä, ja silkaksi toiminnaksi äityvä loppuhuipennus on jopa aidosti jännittävä. Jos alun jahkailun tilalla olisi vastaavaa menoa, voitaisiin puhua peräti unohdetusta klassikosta.

Nykyisessä muodossaan Vipinää viidakossa on pikemminkin haalea kuin kuuma, mutta kuriositeettina elokuva on tutustumisen arvoinen ainakin Cusackin ja ensiesiintymisensä tekevän Ben Stillerin ihailijoille. Ja vaikkei filmistä jäisi muuta käteen, ainakin maisemat ovat kuin postikortista.

(11.6.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 39

Bud Spenceriä ja Terence Hilliä edellisen kerran loistavassa Turpiin vaan ja onnea! -farssissa ohjannut Enzo Barboni palasi jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen puikkoihin, ja tuloksena oli lähes yhtä onnistunut Antaa heittää! (Nati con la camicia / Fino in fondo / Go for It / Trinity: Hits the Road / Kör hårt, ITA/USA 1983), joka heittää suosikkikaksikon vakoilun jännittävään maailmaan.

Rullaluistimilla liikkuva reppumatkailija Rosco Frazer ja juuri vankilasta vapautunut Doug O'Riordan osuvat sattumalta samaan tienvarsikuppilaan, joutuvat välittömästi joukkotappeluun ja varastavat vahingossa rekan. Kahnaus virkavallan kanssa vaatii pikaista maisemanvaihtoa, joten miehet suuntaavat lentokentälle. Seuraava lähtevä lento on heidän harmikseen varattu täyteen, mutta karkurit onnistuvat keplottelemaan itselleen Steinbergille ja Masonille tarkoitetut liput. Helpottuneina Rosco ja Doug nousevat Miamin-koneeseen aavistamatta, että heitä luullaan nyt CIA:n parhaiksi agenteiksi, joiden odotetaan pysäyttävän maailmaa uhkaava suurrikollinen K1.

Käsikirjoitusvastuun kantava Marcotullio Barboni kehittelee kasautuvista sekaannuksista sukkelan agenttiparodian, joka naurattaa lajityypin ja yleensä tiedustelutoiminnan kustannuksella. CIA:ssa ei kukaan tunnu tietävän, miltä oman talon huippuvakoojat näyttävät, tulokkaiden henkilöllisyyttä ei varmisteta missään käänteessä, ja tehtäväkin tapahtuu käytännössä majoittamalla teksasilaisiksi miljonääreiksi naamioituneet sankarit Fontainebleau-hotelliin konnien maalitauluiksi. Näiden seikkojen valossa on täysin loogista, että vaikean tehtävän ratkaisevat kaksi ummikkoa, joita kiinnostavat ainoastaan toimeksiantoon liittyvän rahasalkun sisällön keskinäinen jakaminen ja loistohotellin antimista nauttiminen.

James Bond saa osansa irvailusta venyvän vessapaperin, erikoisvarustellun auton ja muiden agenttivimpaimpien välityksellä, mutta huumori ei ole erityisen älykästä tai pisteliästä. Toisaalta rahvaanomaisuus on olennainen osa Spencerin ja Hillin elokuvien viehätystä, joten miksi turhaan miettiä hienostuneita konsteja roistojen taltuttamiseen, kun samaan lopputulokseen pääsee nyrkkejä käyttäen, tai kehitellä monimutkaisia sketsejä, jos kohderyhmän huvittamiseen riittävät slapstick-törmäily ja tarkoituksellisen tyhmät puujalkavitsit. Hillin vakioroolia on hieman uudistettu varustamalla Rosco imitaattorin- ja vatsastapuhujantaidoilla, joita hyödynnetään sopivissa määrin, mutta valtaosin Antaa heittää! tarjoaa juuri sitä, mitä fanit odottavat näkevänsä.

Esitystapa on aiempaa tiiviimpi, vaikka Enzo Barbonin katse harhautuu aika ajoin ihailemaan maisemia, ja muutamat kohtaukset ovat musiikkitaustoineen kuin matkailumainoksesta. Tarina pysyy kuitenkin mukavasti liikkeessä ja tilanteesta toiseen siirtyminen tapahtuu ilman pelkoa pitkästymisestä.

(22.5.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 38

Maailma muuttuu, ja sen seurauksena takavuosien nuorisoviihde näyttää useimmiten naiivilta ja aikansa eläneeltä sekä myöhempien sukupolvien että monen varttuneen aikalaisfaninkin silmissä. Pilvin pimein hyviä malliesimerkkejä ilmiöstä voi poimia 1980-luvun teinielokuvista, joiden hyytävimpään kärkeen kurottaa Alan Johnsonin ohjaama tieteisfantasia Aurinkolapset (Solarbabies / Solar Warriors / Solarwarriors / Solarfighters / Solarwarriors - aurinkosoturit / Solens barn, USA 1986).

Elokuvan johdatukseksi kerrotaan, että on vuosi 41 uutta aikaa, ja Maapalloa hallitsee E-protektoraatti, joka kontrolloi aavikoituneen planeetan vesivaroja ja lasten kasvatusta. Pienokaiset viedään vanhemmiltaan ja sijoitetaan orpokoteihin, joissa heistä koulitaan kuuliaisia systeemin palvelijoita. Orpokoti 43:ssa päivät kuluvat vesityövuoroissa ja illat rullapalloa pelaillen, kunnes eräänä yönä kuuro Daniel löytää kaivoskuilusta hehkuvan pallon. Pikkupojan kuulon voimillaan parantava ja telepaattisesti viestivä kuula paljastuu tchigani-intiaanien legendojen muukalaiseliö Bodhiksi, joka on saapunut Maahan vapauttamaan vesimassat. Lopulta olennon ottaa mukaansa pakomatkalle livahtava intiaaninuorukainen Darstar, jonka jälkiä lähtevät seuraamaan Daniel, hänen ystävistään koostuva Solarbabies-pallojoukkue sekä karkulaisia jahtaava E-poliisi.

Dystopinen urheilu- ja vankilakuvaus muuttuu samassa rytäkässä suureen missioon huipentuvaksi vaellukseksi, joka on suunnittelemattomuudessaan aivan yhtä sattumanvaraista kuin nuorten matkallaan tekemät löydöt ja heidän tielleen osuvat kohtaamiset muiden ihmisten kanssa. Autiomaakontaktit avartavat maailmankuvaa ja paljastavat, miten eristyksissä kasvaneiden sankareiden juuret liittyvät uuden ajan alkumyllerryksiin, mutta rakentuvasta palapelistä on kuitenkin vaikea löytää mitään järkeen vetoavaa.

Walon Greenin ja Douglas Anthony Metrovin käsikirjoitusta voisi kiitellä E.T.:stä, Mad Max - ukkosmyrskystä, Väkivallan kaduista, Rollerballista ja monesta muusta elokuvasta imettyjen vaikutteiden sujuvasta yhdistelystä, mutta katsojan toistuvan aliarvioimisen myötä varteenotettavampaa palautetta olisi vaikkapa tukkapöllyn antaminen. Kun ponnistelun sijasta kaikki tehtävästä suoriutumiseen tarvittava tiputetaan onnenkantamoisina suoraan nuorison syliin, häviää touhusta maku, ja jäljelle jää vain jännitys siitä, millä vippaskonstilla kirjoittajat päästävät suojattinsa seuraavasta pälkähästä. Viimeisen kolmanneksen älynväläysten rinnalla on ihan järkeenkäypää, etteivät kirkasotsaiset karkurit luovu rullaluistimistaan autiomaassakaan, vaikka hiekkaisemmilla osuuksilla liikkuminen onkin aika vaivalloisen näköistä, tai etteivät huippumoderneilla menopeleillä ajelevat poliisit pysy tästä huolimatta heidän kannoillaan.

Juonellisten heikkouksien ohella katsojaa rasitetaan hahmojen suoltaman dialogin väkinäisyydellä, jota alleviivaa nousevien kykyjen eläytymisessään ailahteleva replikointi. Ilmeisesti joku kuitenkin huomasi potentiaalin, sillä seipäänniellyt lemmenpari Jason Patric ja Jami Gertz pääsi jatkamaan vispilänkauppaansa seuraavana vuonna The Lost Boysissa, joka on sekin saanut oman osansa ajan säälimättömien kulmahampaiden kulutuksesta. Varttuneemmat näyttelijät lähestyvät hahmojaan aivan toisesta näkökulmasta vetäen roolinsa tarkoituksellisesti yli. Protektoraatin johdossa ilkeilevien Richard Jordanin ja Sarah Douglasin liioitellut eleet ja painokas artikulointi menevät täysin parodian puolelle, ja vakavuuden rippeet jauhautuvat tomuksi Alexei Saylen ja Bruce Paynen ilmestyessä pelleilemään vähä-älyisinä palkkionmetsästäjinä. Ainoastaan luonnerooliveteraani Charles Durning hoitaa hommansa uskottavasti lempeänä vankilanjohtajana, mutta katastrofi on sittenkin liian suuri yhden miehen kannateltavaksi.

Jos Aurinkolapsiin olisi hurahtanut silloin, kun elokuva vielä kiilteli uutuuttaan, voisi se yhä koskettaa jollakin tasolla. Ilman äärimmäisen vastaanottavaista mielenlaatua tai todella tiheää nostalgian synnyttämää tunnelatausta on turha edes yrittää nauttia tästä tosissaan, ellei saa masokistista mielihyvää tunteesta, että kohta halkeaa pää.

(17.5.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 37

Monista Bud Spencerin ja Terence Hillin yhteisistä elokuvista tutut Miamin kaupunkimaisemat saavat toimia näyttämönä myös Hillin yliluonnollisessa sooloseikkailussa Superkyttä (Poliziotto superpiù / Supersnooper / Super Snooper / Super Fuzz, ITA/SPA/USA 1980), jossa sinisilmä esittää konstaapeli Dave Speediä. Rämeen keskellä sijaitsevaan intiaanireservaattiin parkkisakkoa perimään lähetetty Dave jää NASA:n salaisen kokeen seurauksena taivaalta putoavan plutoniumlaskeuman alle, mikä ei koidukaan ennusteiden vastaisesti kuolemaksi, vaan antaa hänelle tukun uusia kykyjä, joilla on tosin ikävä taipumus kumoutua aina, kun Dave näkee punaista.

Sergio Corbuccin ohjaama ja yhdessä Sabatino Ciuffinin kanssa kirjoittama juoni seurailee supersankarien syntytarinoiden peruslinjoja, jotka ovat vallalla nykyisissäkin sarjakuvafilmatisoinneissa, kuten Spider-Manin esimerkki osoittaa. Kohtalon oikusta yli-ihmiseksi muuttuva Dave on aluksi ymmällään uusista voimista, joiden kunnollinen hallinta alkaa luonnistua vasta totuttelun ja muutaman virhearvion jälkeen. Poikkeuksellisesti Dave ei vaivaa päätään salaisen supersankari-identiteetin kehittelyllä, vaan käyttelee kykyjään aina tilanteen mukaan, mikä on ajaa hänen skeptisen parinsa Dunlopin pois tolaltaan ja yllättää taatusti virkatehtävissä vastaan tulevat rikolliset. Pikkutekijöiden kiinniotto toimii kevyenä harjoitteluna ennen kuin Dave ottaa tähtäimeensä rahanväärentäjäksi epäilemänsä gangsteripomo Tony Torpedon, jonka syyllisyyden todistaminen ei ole superpoliisillekaan mikään läpihuutojuttu.

Ketterästi etenevä toimintakomedia on toki kaavamainen ja sisällöltään kevyt, mutta supervoimilla pelleily toimii mukavasti sketsien moninaisuuden ja Terence Hillin hyväntuulisen esiintymisen ansiosta. Jakamaton pääosa sallisi tähdelle laajemman skaalan näyttelemiseen, mutta Hill tekee tämänkin roolin yllätyksettömästi hyviksi havaituilla perusasetuksilla. Nyrkkitappeluita on sentään karsittu tuntuvasti, ja Dunlopia näyttelevä Ernest Borgnine on aisaparina huomattavasti säyseämpi kuin Spencer, mutta Hillin vakiorutiinit, kuten rikollisten nöyryyttäminen, verbaalinen sukkeluus ja vastakkaisen sukupuolen liehittely toistuvat muuttumattomina tässäkin elokuvassa.

Superkyttä ei mullista maailmoja tai ole mikään merkkipaalu Corbuccin liki 40-vuotisella uralla, mutta viihteenä se täyttää paikkansa siinä missä valtaosa Hillin ja Spencerin rymykomedioistakin. Ja onhan loppukohtauksen huipennuskin mitä mainiointa hölmöilyä huolimatta vitsin arvattavuudesta.

(10.5.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 36

Epäsuhtaisten poliisiparien pitkään jonoon riittää nykyäänkin pyrkijöitä. Shanghai Noonilla debytoineen Tom Deyn ohjaama Showtime (Showtime, USA/AUS, 2002) lisää kortensa kekoon saattamalla yhteen Robert De Niron ja Eddie Murphyn.

De Niron esittämä Mitch Preston on työssään ansioitunut etsivä, joka epäonnistuneen huumepidätyksen suivaannuttamana hajottaa paikalle porhaltaneen uutisryhmän kameran. Televisiotuottaja Chase Renzi näkee Mitchin purkauksessa ainekset uuteen tosi-TV-sarjaan, jonka päähenkilöksi hän onnistuu suostuttelemaan vastahakoisen etsivän. Mitchille sopivaa työparia etsiessään Renzi törmää konstaapeli Trey Sellarsiin, näyttelijän urasta haaveilevaan epäpätevään partiopoliisiin, joka hallitsee kaikki poliisisarjojen kliseet. Toistensa vastakohtia edustavat lainvalvojat lähtevät huumediilerin jäljille kameroiden ympäröiminä saatuaan ensin William Shatnerilta ohjeistusta televisiossa esiintymisestä.

Todellisen poliisityön ja sitä kuvaavan fiktion ristiriitaisuus valaa perustan koko elokuvalle. Vaikka Prestonista ja Sellarsista julkkiksia tekevä Showtime-ohjelma on dokumentaarinen, poliiseilta edellytetään jossain määrin näyttelyä ja katsojakuntaan vetoavaa imagoa, mihin Mitch ei suostu Treyn nauttiessa täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Komedian ainekset piilevät juuri tässä, sillä Treylle selviää hiljalleen, etteivät televisiossa hienoilta näyttävät kikat olekaan kovin käytännöllisiä. Vastaavasti työnsä läpikotaisin tunteva Mitch joutuu juuri niihin tilanteisiin, joiden hän vakuuttaa elokuvan alussa pitämällään koulutunnilla olevan täysin epärealistisia. Toimintajaksojen ylilyödyssä vauhdikkuudessa on siten mukana ripaus hieman hymyilyttävää sisältöäkin.

Maneereihinsa jämähtänyt Robert De Niro pystyy rutiinillakin ihan säälliseen suoritukseen, vaikka Mitchistä, kuten monista muistakin viime vuosien roolisuorituksista, välittyy vaikutelma, että metodisuuruus tekee nykyään elokuvia lähinnä vanhasta tottumuksesta. Parhaat päivät ovat takana myös Eddie Murphyllä, jonka otteissa ei ole ollut enää vuosiin sitä vimmaa, jolla mies alkujaan nousi tähdeksi. Treyn osaan kuuluvasta antaumuksellisesta suunpieksännästä irtoaa muutama mojova sutkautus, mutta tulkinta jää silti kauas Reggie Hammondin, Axel Foleyn tai Murphyn stand up -esitysten tasosta. Showtimen parhaasta roolista vastaa Hollywood-näyttelijättärien A-listalta hiljalleen pudonnut Rene Russo, jonka pyrkyrimäinen Chase Renzi huvittaa omapäisillä ratkaisuilla ja liki pakkomielteisellä innokkuudellaan.

Varsinainen juoni on konseptin rinnalla lähes sivuseikka, jolla ei ole suuremmin rasitettu käsikirjoittajia. Huumekauppiaan ja tämän hallussa olevan erikoisaseen jäljitys on tavanomaista poliisifilmimateriaalia, joka hukkuisi vastaavaan metritavaraan ilman sankareiden kintereillä roikkuvaa kuvausryhmää ja keskimääräistä nimekkäämpiä näyttelijöitä.

(5.5.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 35

Suoraan videolle tuotetun toimintasaastan seasta löytyy toisinaan vaihtelevin perustein helmiksi luokiteltavia tekeleitä, mutta toiveikkaiden odotusten saattelemana hyppysiin tarttunut The Shepherd (The Shepherd / Cybercity, CAN 1998) ei valitettavasti kuulu tähän harvalukuiseen valioluokkaan.

Tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan evästykseksi kerrotaan ihmisten vetäytyneen maanalaisiin kaupunkeihin, koska sotien runtelema maa on saastunut asuinkelvottomaksi. Kaupunkeja hallitsevat keskenään kilpailevat uskonnolliset kultit, joiden palkkaamat paimenet huolehtivat lahkolaisten turvallisuudesta. Ammattikunnan kovin luu on Dakota, murhattua perhettään sureva entinen poliisi, jolle saarnaaja Miles ja tämän apuri Lyndon antavat tehtäväksi leiriä vaihtaneen Lilithin salamurhaamisen kadonneiden muistojen palautusta vastaan. Dakota ei kuitenkaan kykene tappamaan mykän pikkupojan yksinhuoltajaäitiä vaan pakenee näiden kanssa muuttuen näin itsekin kohteeksi.

Ainakin Blade Runner - Metropolis 2020, Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri ja Strange Days on katsottu ennen elokuvan tekoon ryhtymistä, mutta oppimateriaalista ei ole jäänyt korvan taakse kuin yksittäisiä ideoita. Vääräuskoisia metsästävät paimenet, kulttien reviirijako ja muistikuvia tallentavat virtuaalilasit manipulointimahdollisuuksineen jäävät pelkäksi taustaksi, jota vasten heijastetaan tavanomainen takaa-ajotarina. Mahdollisuudet leijuvat ilmassa vielä pelastusoperaatioon asti, mutta sen jälkeen juoni latistuu uusioperheen porhaltamiseksi paikasta toiseen turvaa etsien. Vaihtelua jahtiin tuovat taistelut kannoilla roikkuvien jäljittäjien kanssa sekä karkurien hajaantumisista aiheutuvat lisävaaratilanteet. Kaiken olennaisen olisi saanut puristettua kevyesti tuntiin, mutta 90 minuutin standardimittaan pyrkiminen on ollut ilmeisesti ylimpänä käskynä leikkaamon muistiossa. Maaliin päästään helposti venytetyin kohtauksin, hidastuksin ja jo kertaalleen nähtyjä otoksia kierrättävin muisteloin, mutta katselukokemuksesta menetelmä ei tee yhtään palkitsevampaa.

Raha ei ole varma laadun tae, mutta The Shepherdin kohdalla minibudjettia voi syyttää ainakin visuaalisesta kehnoudesta. Penninvenytys ei ole innoittanut luoviin ratkaisuihin, ellei sellaisiksi lasketa toistuvasti vinoja kuvakulmia ja valaistuksen jatkuvaa hämäryyttä, joka peittää sopivasti suurimman osan lavasteiden yksityiskohdista. Kun kameroissa käytetty filmikin on heikkoa 90-luvun halpalaatua, on tuloksena videomaisen latteata ja kontrastiltaan heikkoa jälkeä, jossa ei ole lainkaan syvyyttä. Parempi kuvanlaatukaan ei tosin kohentaisi näyttelyä tai ohjausta, jonka lepsuus korostuu etenkin ponnettomissa toimintakohtauksissa. Peter Haymanin palkkaamisessa ovat varmasti painottuneet nopeus ja kustannustehokkuus, jotka ovat ainakin tuottajaportaassa istuneen Roger Cormanin silmissä hyvän ohjaajan ominaisuuksia, mutta edes lievä taiteellinen näkemys ei olisi ollut lopputuloksen kannalta pahitteeksi.

Edellä mainituista syistä on ihan ymmärrettävää, että suuri osa The Shepherdin vetovoimasta on näyttelijöiden varassa. Harmi vain, että mukaan houkutellut nimimiehet ovat enemmän ja vähemmän entisiä tähtiä. Dakotan osassa kähisee, ammuskelee ja kellistää naisia C. Thomas Howell, jonka suuruuden päivät näyttelijänä eivät kestäneet montaa hetkeä 1980-luvun puolivälissä. Parran takaa luimistelevan Howellin eläytyminen on yhtä hengetöntä kuin vastanäyttelijättärien voihkinta seksikohtauksissa, mutta kun rooli on mitä on, voi oletettavasti laihaa tilipussia pitää ansaittuna tälläkin suoriutumisella. Howellia huomattavasti karismaattisempi David Carradine käy näyttäytymässä juoppona vatsastapuhujana. Hahmolla ei ole juurikaan merkitystä, mutta antaumuksellisen veteraaninäyttelijän sekoilulla ja heikolla Vito Corleone -imitaatiolla saadaan kuitattua muutama minuutti tavoitekestosta. Elokuvan kannattelu jää täten vapaapaini-ikoni Roddy Piperille, jonka tunnustetut puhelahjat tuovat kummasti pontta valituksi itsensä julistavan Milesin paasaamiseen. Toimintaan Piper ei valitettavasti pääse mukaan, mutta välähdykset itsensä kokoista krusifiksia raahaavasta messiaskandidaatista ovat häkellyttäviä puhumattakaan valitun lopullisesta kohtalosta, joka jääköön tässä yhteydessä paljastamatta.

(29.4.2007)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 34

Tommy Johnson on päämäärättömästi viikonlopusta toiseen elelevä lontoolaisheppu, jota kiinnostaa vain pubissa istuminen, naisten pokaaminen ja huumeiden viihdekäyttö sekä tietysti jalkapallo – tai ainakin joukkueen kannattaminen muiden ladien mukana. Vakavan faniuden merkkinä Tommy kuuluu yhteen Chelsean kannatusryhmään eli firmaan, jossa hän on saavuttanut vakaan jalansijan kunnostautumalla kilpailevien joukkueiden kannattajia vastaan käydyissä katutappeluissa.

John Kingin samannimiseen romaaniin perustuva Football Factory (The Football Factory, GBR 2004) yrittää piirtää kuvan keskiverron jalkapallohuligaanin sielunmaisemasta, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Nick Loven pyrkimysten kantavuus jää vajaaksi samaan tapaan kuin firman pelireissut, jotka katkeavat säännönmukaisesti ennen stadionille pääsyä. Love ei ota suoranaisesti kantaa suuntaan tai toiseen pukareita kuvatessaan, muttei myöskään vaivaudu etsimään motiivia näiden riehumiselle. Huliganismin syyt vain kuitataan tekemisen puutteella ja isältä pojalle periytyvällä faniudella, johon väkivaltainen oheistoiminta kuuluu kuin luonnostaan. Tältä pohjalta häijyt joukkotappelut näytetään asianmukaisesti kaunistelematta, mutta Lovelta löytyy myös ymmärrystä kirosanoja syytäville laumasieluille, jotka eivät ole hänen näkemyksensä mukaan varsinaisesti pahoja tyyppejä.

Juonikuvion pääpiirteet ovat yksinkertaiset, mutta runko vahvistuu, kun firman rivit alkavat rakoilla Tommyn parhaan kaverin Rodin löytäessä parempaa seuraa ja sakin äänekkäimmän jäsenen Billy Brightin saadessa tarpeekseen porukan junioreista. Samaan aikaan Tommy alkaa nähdä painajaisia, jotka pakottavat hänet epäilemään valintojaan, vaikka satunnaisten ohikulkijoiden ja järjen ääntä edustavan isoisä Bill Farrellin neuvot kaikuvat kuuroille korville. Henkilöhahmojen kehittymiselle tehdään siis tilaa, mutta Love ei hyödynnä mahdollisuuksia tässäkään tapauksessa lainkaan, mikä on sisällön kannalta varsin huono ratkaisu. Kun hahmot jäävät yksiulotteisuudessaan vaille kunnollista persoonallisuutta, ei pitkin filmiä ennakoitu loppuhuipennus pääse pahemmin hetkauttamaan.

Brittiläisten nykytuotantojen vauhdikkaaseen, rockin ja tanssimusiikin säestämään sekä pysäytyskuvilla leikittelevään esitystapaan luottava kerrontatyyli tuntuu väliotsikoineen ja Tommyn tapahtumia selventävine monologeineen kovin kuluneelta, mutta hidastelemattoman temmon ja vakavaa aihetta reunustavan humoristisuuden ansiosta elokuvan seuraaminen luonnistuu kitkatta. Toistuvana vitsinä ilmestyvä rasistinen taksikuski ja monet hullunkuriset tilanteet osoittavat Loven hallitsevan ainakin viihdyttämisen, mikä paikkaa osittain sisällön puutteellisuutta, vaikka realistiseen esitykseen pyrkivän mäiskinnän ja kepeän vitsailun yhdistäminen tuntuukin kovin tarkoitushakuiselta ja ulkoa opitulta.

Näyttelijäkunta, etunenässä Tommya ja Billyä esittävät Danny Dyer ja Frank Harper, hoitaa tehtävänsä kunnialla, vaikka yleinen värittömyys pitää huolen siitä, ettei yhtäkään roolisuoritusta voi pitää kovin huomattavana. Näyttelijöistä muistettavimmaksi kohoaa Billiä esittävä Dudley Sutton, joka rakentaa hyvin luontevan kuvan kokemustensa myötä ihmisenä kasvaneesta sotaveteraanista.

(21.4.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 33

1960-luvun lopulta lähtien elokuva-alalla työskennellyt Walter Hill on saavuttanut käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana kunnioitettavan ansioluettelon, johon on kertynyt monta klassikoksi luokiteltavaa teosta. Niinpä Hillin nimellä on edelleen katetta, vaikka hänen kädenjälkensä on himmennyt hiljalleen 80-luvulla tapahtuneen notkahduksen jälkeen. Viimeisin täysipainoinen ohjaustyö Tunkeutujat (Trespass / Looters, USA 1992) on sekin jo niin kaukaa kuin vuodelta 1992.

Bob Galen ja Robert Zemeckisin juonima Tunkeutujat on tyylipuhdas high concept -elokuva, jonka esittelyyn ei ole varmasti tarvittu pitkiä puheita palavereissa. Arkansasilaiset palomiehet Vince (Bill Paxton) ja Don (William Sadler) saavat käsiinsä kartan, joka paljastaa 50 vuotta aiemmin kätketyn murtosaaliin sijainnin. Rahahuolten kanssa painiskelevilla miehillä ei ole mitään rikastumista vastaan, joten seuraavan vapaapäivän ohjelmaksi sovitaan reissu St. Louisiin. Karttaan merkitty, hylätty kerrostalo suo häiriöttömät olosuhteet etsinnöille, mutta syrjäisyys tekee paikasta ihanteellisen myös huumekauppiaiden liiketoimille. Molempien osapuolten työrauhan rikkoo lopulta murha, jonka Vince näkee sattumalta. King Jamesin (Ice-T) johtamat rikolliset saavat pakoon pyrkivän todistajan kiinni, mutta kaverinsa avuksi rientävä Don estää vaimennustoimet nappaamalla yhden diilereistä panttivangiksi. Ihmiskilven turvin palomiehet telkeytyvät aarrekartan osoittamaan huoneeseen, josta ei ole toista uloskäyntiä.

Salvatun oven aiheuttamaan pattitilanteeseen olisi helppo kaataa koko elokuva, mutta Hill pusertaa niukkuudella taitavasti pelaavasta käsikirjoituksesta istuimeen naulaavan jännitysnäytelmän. Donin ja Vincen kuumeisesti miettimillä pakokeinoilla sekä huonosti joukkueena toimivien diilerien yrityksillä murtautua huoneeseen vahingoittamatta oveen köytettyä Jamesin pikkuveljeä säädellään sopivasti painetta ja helpotusta, jolloin katsomiskokemuksesta muodostuu pienoinen adrenaliinivuoristorata.

Jottei kissa ja hiiri -leikki menisi liian yksinkertaiseksi, on tarinassa huomioitu myös osanottajien henkinen kantti, mikä lisää leiviskänsä hyvin hoitavien Paxtonin ja Sadlerin sekä mukiinmenevästi suoriutuvien Ice-T:n ja Ice Cuben päärooleihin ripauksen haasteellisuutta. Toivottomuuden partaalla horjuvat palomiehet reagoivat tilanteeseen eri tavoin moraaliltaan joustavan Donin sukeltaessa yhä syvemmälle opportunismiin samalla, kun Vince yrittää toimia kiperimmissäkin tilanteissa omaa etiikkaansa noudattaen. Väistämättömät törmäykset koettelevat kaverusten yhteishenkeä, jonka kestävyys ei ole lainkaan itsestään selvää. Seinän toisella puolella ollaan vielä kiikkerämmällä pohjalla Jamesin kurittomien ja ensisijaisesti omaa etuaan ajavien alaisten kyttäillessä sopivaa tilaisuutta kohentaa asemaansa jengin hierarkiassa.

Etelän valkoisten ja pohjoisen mustien välille avautuva vastakohtaisuuksien kuilu on ammottava, mutta leirit yhdistää kaikista rajoista piittaamaton ahneus. Tuhoisan luonteenpiirteen käsittelyssä Tunkeutujat ei ole yhtä ravisteleva kuin vaikkapa Sierra Madren aarre, mutta pulmallista tilannetta entisestään mutkistavat rikkaudet ja niiden herättämä kullanhimo ovat tarinan kaipaama lisätekijä, jolla elokuva raivaa tiensä viime vuosikymmenen toimintajännäreiden parhaimmistoon.

(12.4.2009)