DVD-vitriinin arkistosta, osa 46

On jälleen se aika vuodesta, kun punaliiviset metsämiehet ja -naiset rientävät ammuskelemaan villieläimiä ja siinä sivussa silloin tällöin toisiaankin. Lajitoverien kaadot ovat poikkeuksetta ikäviä onnettomuuksia, mutta ajatuksen tasolla matka vahingonlaukauksista varsinaiseen ihmismetsästykseen ei ole kovin pitkä, vaikka snuff-filmien tavoin konkreettinen näyttö jahdin harjoittamisesta todellisuudessa on yhä esittämättä.

Elävien kuvien puolella karmaisevalla herrojen huvilla on joka tapauksessa pitkät perinteet alkaen Richard Connellin novelliin pohjautuvasta Zaroffin koirista, jolla on pysyvä asema aihetta käsittelevien elokuvien kantateoksena. King Kongin lavasteissa kuvatun seikkailun lippu liehuu näkyvästi myös yli 60 vuotta nuoremmassa Aseettomassa saaliissa (Surviving the Game / Dödsspelet, USA 1994), joka palauttaa hieman aiemmin valmistuneen Hard Targetin urbanisoiman aiheen takaisin metsän siimekseen.

Seattlesta starttaavan tarinan keskushenkilö on koditon laitapuolenkulkija Mason, joka menettää lyhyen ajan sisällä viimeisetkin ystävänsä. Lohduttomaan jamaan vaipuneen miehen pelastajaksi ilmestyy avustustyöntekijä Cole tarjoten työtilaisuutta ystävänsä Burnsin erämatkailuyrityksessä. Mason läpäisee haastattelun ja ottaa metsästysoppaan pestin vastaan, mutta todellinen toimenkuva paljastuu jahtipäivän aamuna, perillä Burnsin hirsimökissä.

Sisällöllisesti Aseeton saalis on hyvin lajiuskollinen niin sosiaalisessa vastakkainasettelussa kuin saaliin olemuksen käsittelyssäkin, mutta päällisin puolin tavanomaiselta vaikuttava elokuva lunastaa olemassaolonsa kurkottaessaan perustoimintaa syvällisemmille tasoille. Tämä puoli nousee esille vakuuttavasti metsästystä edeltävässä pohjustuksessa, jossa henkilöille rakennetaan kunnolliset persoonallisuudet, joiden kautta heidän toimintansa voidaan perustella sortumatta yleistämiseen ja helppoihin linjanvetoihin. Omien traumojensa kanssa painiskelevat osanottajat eivät ole mukana pelkästään extreme-elämysten takia, ja metsäretkestä tarkasti säädettyjä rituaaleja noudattavan toimituksen kehittänyt Burns asettaa laskelmoivasta luonteestaan huolimatta etusijalle jahdin henkisen ulottuvuuden.

Hahmot saavat lisää tehoa rooleihin valituilta B-listan takuuvarmoilta tekijämiehiltä Rutger Hauerilta, Gary Buseyltä, John C. McGinleyltä, Charles S. Duttonilta ja F. Murray Abrahamilta, joille kaikille annetaan tarinan edetessä omat bravuurikohtauksensa, jotka myös otetaan haltuun vakuuttavasti. Kovaan seuraan päässyt Ice-T ei jää pääosassa pekkaa pahemmaksi, vaikka sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä pohjalle valuneen Masonin persoonassa on vähemmän pureskeltavaa kuin metsästysseurueen jäsenissä. Uhmakkaalla katutason asenteella silmäätekevien metkuihin vastaava Mason on kuin mittatilaustyönä Ice-T:lle sorvattu, ja rappari eläytyy kiitettävästi niin kasautuvien vastoinkäymisten aiheuttamaan epätoivoon kuin kadotetun elämänhalun vaistomaiseen heräämiseen äärimmäisissä olosuhteissa.

Spike Leen ensimmäisten filmien kuvaajana kannuksensa hankkineen ohjaaja Ernest Dickersonin aiempi kokemus näkyy viimeisen päälle huolitellussa visuaalisuudessa, joka ottaa ympäristöstä ja vuorokauden vaihtelusta irti kaiken saatavan. Toinen ohjaustyö antaa myös hyvän näytön Dickersonin kyvyistä huippuja ja suvantoja hyödyntävänä tarinankertojana sekä asiallisena toiminnan kuvaajana. Kaikista ansioistaan huolimatta Aseeton saalis ei onnistu kuitenkaan vakuuttamaan täysin, vaan elokuvasta jää lopulta vaikutelma taas yhtenä ihmismetsästyselokuvana, joka ei yritteliäisyydestään huolimatta esitä todellisia oivalluksia, joiden ansiosta sitä voisi pitää lajinsa merkkiteoksena.

(29.9.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 45

Monen muun pitkän linjan kauhuohjaajan tavoin Wes Craven on onnistunut luomaan nimestään tavaramerkin, joka vetää alan harrastajia puoleensa kärpäspaperin lailla. Mikäpä siinä, jos rahkeet riittävät, mutta Cravenin auktoriteettikin on kulunut, kun vastaavan tuottajuuden varjolla saatujen esittelykrediittien takaa on paljastunut liian monta kertaa reilu röykkiö hieman toisenlaista kärpäsiä houkuttelevaa massaa. Ongelman tyypillisestä esimerkistä käy Tappajamutantti (The Outpost / Mind Ripper, USA 1995), jonka pääarkkitehti on isänsä opissa vaihtelevissa tehtävissä työharjoittelunsa suorittanut Jonathan Craven.

Käytöstä poistetussa maanalaisessa ydinkoelaitoksessa salaista laboratoriota pyörittävät tutkijat löytävät erämaasta hengenvaarallisesti loukkaantuneen retkeilijän, jonka pelastamiseksi turvaudutaan kehitteillä olleeseen virukseen. Thoriksi kutsuttu potilas selviää vammoistaan, mutta puolen vuoden toipilaskauden aikana suoneen pumpattu lääkitys ylittää lopulta kehon sietorajat. Tiedemiehet kutsuvat apuun entisen työtoverinsa Jim Stocktonin, joka lähteekin matkaan poikansa, tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa tietämättä, että viruksen mutatoima Thor on herännyt henkiin. Yli-inhimillisiä voimia saanut kiukkupussi karkaa sairastuvalta ja ryhtyy väijymään tutkijoita saadakseen ravinnoksi elossa pysymiseen tarvitsemiaan aivoja.

Ensimmäisissä 15 minuutissa ei ole kehumista, mutta ne kuluvat sentään suhteellisen mukavasti odotellessa, että jotakin alkaa tapahtua. Filmin olemus selviää toki tässäkin ajassa, sillä näyttelijät ovat kehnonlaisia, ja Claire Stansfieldin esittämä Joanne tehdään tutuksi suihkukohtauksella, joka ei voisi olla avoimessa voyeurismissaan juurikaan itsetarkoituksellisempi. Alku ei ole omiaan herättämään suuria odotuksia, mutta jatko on silti yhtä alamäkeä, sillä seuraava tunti koostuu pääosin laitoksen pimeissä käytävissä hortoilusta tutkijoiden etsiessä ryhmän rivejä yksitellen harventavaa Thoria ja Stocktonin pesueen ihmetellessä, mihin kaikki ovat kadonneet.

Pintaa ei tarvitse pahemmin raaputtaa huomatakseen, että Tappajamutantti on vain jälkijättöinen Alien - kahdeksas matkustaja -klooni, ja vieläpä hyvin tylsä lajissaan. Jonathan Cravenin ja Phil Mittlemanin käsikirjoitus on varsinainen kliseemöykky, johon ohjaaja Joe Gayton ei pysty tuomaan lisäarvoa. Kannen mainoslauseet hekumoivat kauhulla ja pelolla, mutta niitä on parempi etsiä jostain muualta kuin tästä elokuvasta. Katselukokemus voisi olla aivan toisenlainen, jos elokuvan huonous olisi edes hauskaa, mutta valitettavasti lysti rajoittuu viimeiseen kymmeneen minuuttiin, joiden käänteet ovat arvattavia, mutta hölmöydessään riemukkaita.

Rahaa on ollut uhrattavissa sen verran, ettei tukikohtaa ole tarvinnut lavastaa varaston nurkkaan, kuten David DeCoteaun samantyyppisessä Creepozoidsissa, mutta jälki on miljoonista huolimatta kovin televisioelokuvamaista. Jopa siinä määrin, että jos Tappajamutantista leikkaisi löysät pois ja heittäisi sekaan pari erikoisagenttia, se saattaisi käydä Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jaksosta. Assosiaatiot Salaisiin kansioihin ovat muutenkin vahvat, sillä J. Peter Robinson käyttää musiikissaan runsaasti Mark Snow'n suuntaan viittaavia tehokeinoja, ja elokuvan kymmenestä näyttelijästä peräti puolet on vieraillut sarjassa.

Mukaan haalitussa porukassa on varsin nimekkäitä tekijöitä, mutta tuskinpa he muistelevat Tappajamutanttia erityisellä lämmöllä. Lukemattomia kurafilmejä läsnäolollaan pelastanut Lance Henriksenkin näyttää poikkeuksellisesti siltä kuin olisi saapunut paikalle pelkästään palkkašekin takia. Inspiroivan roolin puute näkyy yhtä lailla John Diehlin ponnettomuutena, ja muissa yhteyksissä osaamisensa näyttänyt Natasha Gregson Wagner on aivan onneton Jimin teinityttärenä. Giovanni Ribisi erottuu edukseen Scott Stocktonina, jonka hahmoa hän on sittemmin varioinut menestyksekkäästi vastaavanlaisissa vetelystulkinnoissaan.

(15.9.2006)