DVD-vitriinin arkistosta, osa 39

Bud Spenceriä ja Terence Hilliä edellisen kerran loistavassa Turpiin vaan ja onnea! -farssissa ohjannut Enzo Barboni palasi jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen puikkoihin, ja tuloksena oli lähes yhtä onnistunut Antaa heittää! (Nati con la camicia / Fino in fondo / Go for It / Trinity: Hits the Road / Kör hårt, ITA/USA 1983), joka heittää suosikkikaksikon vakoilun jännittävään maailmaan.

Rullaluistimilla liikkuva reppumatkailija Rosco Frazer ja juuri vankilasta vapautunut Doug O'Riordan osuvat sattumalta samaan tienvarsikuppilaan, joutuvat välittömästi joukkotappeluun ja varastavat vahingossa rekan. Kahnaus virkavallan kanssa vaatii pikaista maisemanvaihtoa, joten miehet suuntaavat lentokentälle. Seuraava lähtevä lento on heidän harmikseen varattu täyteen, mutta karkurit onnistuvat keplottelemaan itselleen Steinbergille ja Masonille tarkoitetut liput. Helpottuneina Rosco ja Doug nousevat Miamin-koneeseen aavistamatta, että heitä luullaan nyt CIA:n parhaiksi agenteiksi, joiden odotetaan pysäyttävän maailmaa uhkaava suurrikollinen K1.

Käsikirjoitusvastuun kantava Marcotullio Barboni kehittelee kasautuvista sekaannuksista sukkelan agenttiparodian, joka naurattaa lajityypin ja yleensä tiedustelutoiminnan kustannuksella. CIA:ssa ei kukaan tunnu tietävän, miltä oman talon huippuvakoojat näyttävät, tulokkaiden henkilöllisyyttä ei varmisteta missään käänteessä, ja tehtäväkin tapahtuu käytännössä majoittamalla teksasilaisiksi miljonääreiksi naamioituneet sankarit Fontainebleau-hotelliin konnien maalitauluiksi. Näiden seikkojen valossa on täysin loogista, että vaikean tehtävän ratkaisevat kaksi ummikkoa, joita kiinnostavat ainoastaan toimeksiantoon liittyvän rahasalkun sisällön keskinäinen jakaminen ja loistohotellin antimista nauttiminen.

James Bond saa osansa irvailusta venyvän vessapaperin, erikoisvarustellun auton ja muiden agenttivimpaimpien välityksellä, mutta huumori ei ole erityisen älykästä tai pisteliästä. Toisaalta rahvaanomaisuus on olennainen osa Spencerin ja Hillin elokuvien viehätystä, joten miksi turhaan miettiä hienostuneita konsteja roistojen taltuttamiseen, kun samaan lopputulokseen pääsee nyrkkejä käyttäen, tai kehitellä monimutkaisia sketsejä, jos kohderyhmän huvittamiseen riittävät slapstick-törmäily ja tarkoituksellisen tyhmät puujalkavitsit. Hillin vakioroolia on hieman uudistettu varustamalla Rosco imitaattorin- ja vatsastapuhujantaidoilla, joita hyödynnetään sopivissa määrin, mutta valtaosin Antaa heittää! tarjoaa juuri sitä, mitä fanit odottavat näkevänsä.

Esitystapa on aiempaa tiiviimpi, vaikka Enzo Barbonin katse harhautuu aika ajoin ihailemaan maisemia, ja muutamat kohtaukset ovat musiikkitaustoineen kuin matkailumainoksesta. Tarina pysyy kuitenkin mukavasti liikkeessä ja tilanteesta toiseen siirtyminen tapahtuu ilman pelkoa pitkästymisestä.

(22.5.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 38

Maailma muuttuu, ja sen seurauksena takavuosien nuorisoviihde näyttää useimmiten naiivilta ja aikansa eläneeltä sekä myöhempien sukupolvien että monen varttuneen aikalaisfaninkin silmissä. Pilvin pimein hyviä malliesimerkkejä ilmiöstä voi poimia 1980-luvun teinielokuvista, joiden hyytävimpään kärkeen kurottaa Alan Johnsonin ohjaama tieteisfantasia Aurinkolapset (Solarbabies / Solar Warriors / Solarwarriors / Solarfighters / Solarwarriors - aurinkosoturit / Solens barn, USA 1986).

Elokuvan johdatukseksi kerrotaan, että on vuosi 41 uutta aikaa, ja Maapalloa hallitsee E-protektoraatti, joka kontrolloi aavikoituneen planeetan vesivaroja ja lasten kasvatusta. Pienokaiset viedään vanhemmiltaan ja sijoitetaan orpokoteihin, joissa heistä koulitaan kuuliaisia systeemin palvelijoita. Orpokoti 43:ssa päivät kuluvat vesityövuoroissa ja illat rullapalloa pelaillen, kunnes eräänä yönä kuuro Daniel löytää kaivoskuilusta hehkuvan pallon. Pikkupojan kuulon voimillaan parantava ja telepaattisesti viestivä kuula paljastuu tchigani-intiaanien legendojen muukalaiseliö Bodhiksi, joka on saapunut Maahan vapauttamaan vesimassat. Lopulta olennon ottaa mukaansa pakomatkalle livahtava intiaaninuorukainen Darstar, jonka jälkiä lähtevät seuraamaan Daniel, hänen ystävistään koostuva Solarbabies-pallojoukkue sekä karkulaisia jahtaava E-poliisi.

Dystopinen urheilu- ja vankilakuvaus muuttuu samassa rytäkässä suureen missioon huipentuvaksi vaellukseksi, joka on suunnittelemattomuudessaan aivan yhtä sattumanvaraista kuin nuorten matkallaan tekemät löydöt ja heidän tielleen osuvat kohtaamiset muiden ihmisten kanssa. Autiomaakontaktit avartavat maailmankuvaa ja paljastavat, miten eristyksissä kasvaneiden sankareiden juuret liittyvät uuden ajan alkumyllerryksiin, mutta rakentuvasta palapelistä on kuitenkin vaikea löytää mitään järkeen vetoavaa.

Walon Greenin ja Douglas Anthony Metrovin käsikirjoitusta voisi kiitellä E.T.:stä, Mad Max - ukkosmyrskystä, Väkivallan kaduista, Rollerballista ja monesta muusta elokuvasta imettyjen vaikutteiden sujuvasta yhdistelystä, mutta katsojan toistuvan aliarvioimisen myötä varteenotettavampaa palautetta olisi vaikkapa tukkapöllyn antaminen. Kun ponnistelun sijasta kaikki tehtävästä suoriutumiseen tarvittava tiputetaan onnenkantamoisina suoraan nuorison syliin, häviää touhusta maku, ja jäljelle jää vain jännitys siitä, millä vippaskonstilla kirjoittajat päästävät suojattinsa seuraavasta pälkähästä. Viimeisen kolmanneksen älynväläysten rinnalla on ihan järkeenkäypää, etteivät kirkasotsaiset karkurit luovu rullaluistimistaan autiomaassakaan, vaikka hiekkaisemmilla osuuksilla liikkuminen onkin aika vaivalloisen näköistä, tai etteivät huippumoderneilla menopeleillä ajelevat poliisit pysy tästä huolimatta heidän kannoillaan.

Juonellisten heikkouksien ohella katsojaa rasitetaan hahmojen suoltaman dialogin väkinäisyydellä, jota alleviivaa nousevien kykyjen eläytymisessään ailahteleva replikointi. Ilmeisesti joku kuitenkin huomasi potentiaalin, sillä seipäänniellyt lemmenpari Jason Patric ja Jami Gertz pääsi jatkamaan vispilänkauppaansa seuraavana vuonna The Lost Boysissa, joka on sekin saanut oman osansa ajan säälimättömien kulmahampaiden kulutuksesta. Varttuneemmat näyttelijät lähestyvät hahmojaan aivan toisesta näkökulmasta vetäen roolinsa tarkoituksellisesti yli. Protektoraatin johdossa ilkeilevien Richard Jordanin ja Sarah Douglasin liioitellut eleet ja painokas artikulointi menevät täysin parodian puolelle, ja vakavuuden rippeet jauhautuvat tomuksi Alexei Saylen ja Bruce Paynen ilmestyessä pelleilemään vähä-älyisinä palkkionmetsästäjinä. Ainoastaan luonnerooliveteraani Charles Durning hoitaa hommansa uskottavasti lempeänä vankilanjohtajana, mutta katastrofi on sittenkin liian suuri yhden miehen kannateltavaksi.

Jos Aurinkolapsiin olisi hurahtanut silloin, kun elokuva vielä kiilteli uutuuttaan, voisi se yhä koskettaa jollakin tasolla. Ilman äärimmäisen vastaanottavaista mielenlaatua tai todella tiheää nostalgian synnyttämää tunnelatausta on turha edes yrittää nauttia tästä tosissaan, ellei saa masokistista mielihyvää tunteesta, että kohta halkeaa pää.

(17.5.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 37

Monista Bud Spencerin ja Terence Hillin yhteisistä elokuvista tutut Miamin kaupunkimaisemat saavat toimia näyttämönä myös Hillin yliluonnollisessa sooloseikkailussa Superkyttä (Poliziotto superpiù / Supersnooper / Super Snooper / Super Fuzz, ITA/SPA/USA 1980), jossa sinisilmä esittää konstaapeli Dave Speediä. Rämeen keskellä sijaitsevaan intiaanireservaattiin parkkisakkoa perimään lähetetty Dave jää NASA:n salaisen kokeen seurauksena taivaalta putoavan plutoniumlaskeuman alle, mikä ei koidukaan ennusteiden vastaisesti kuolemaksi, vaan antaa hänelle tukun uusia kykyjä, joilla on tosin ikävä taipumus kumoutua aina, kun Dave näkee punaista.

Sergio Corbuccin ohjaama ja yhdessä Sabatino Ciuffinin kanssa kirjoittama juoni seurailee supersankarien syntytarinoiden peruslinjoja, jotka ovat vallalla nykyisissäkin sarjakuvafilmatisoinneissa, kuten Spider-Manin esimerkki osoittaa. Kohtalon oikusta yli-ihmiseksi muuttuva Dave on aluksi ymmällään uusista voimista, joiden kunnollinen hallinta alkaa luonnistua vasta totuttelun ja muutaman virhearvion jälkeen. Poikkeuksellisesti Dave ei vaivaa päätään salaisen supersankari-identiteetin kehittelyllä, vaan käyttelee kykyjään aina tilanteen mukaan, mikä on ajaa hänen skeptisen parinsa Dunlopin pois tolaltaan ja yllättää taatusti virkatehtävissä vastaan tulevat rikolliset. Pikkutekijöiden kiinniotto toimii kevyenä harjoitteluna ennen kuin Dave ottaa tähtäimeensä rahanväärentäjäksi epäilemänsä gangsteripomo Tony Torpedon, jonka syyllisyyden todistaminen ei ole superpoliisillekaan mikään läpihuutojuttu.

Ketterästi etenevä toimintakomedia on toki kaavamainen ja sisällöltään kevyt, mutta supervoimilla pelleily toimii mukavasti sketsien moninaisuuden ja Terence Hillin hyväntuulisen esiintymisen ansiosta. Jakamaton pääosa sallisi tähdelle laajemman skaalan näyttelemiseen, mutta Hill tekee tämänkin roolin yllätyksettömästi hyviksi havaituilla perusasetuksilla. Nyrkkitappeluita on sentään karsittu tuntuvasti, ja Dunlopia näyttelevä Ernest Borgnine on aisaparina huomattavasti säyseämpi kuin Spencer, mutta Hillin vakiorutiinit, kuten rikollisten nöyryyttäminen, verbaalinen sukkeluus ja vastakkaisen sukupuolen liehittely toistuvat muuttumattomina tässäkin elokuvassa.

Superkyttä ei mullista maailmoja tai ole mikään merkkipaalu Corbuccin liki 40-vuotisella uralla, mutta viihteenä se täyttää paikkansa siinä missä valtaosa Hillin ja Spencerin rymykomedioistakin. Ja onhan loppukohtauksen huipennuskin mitä mainiointa hölmöilyä huolimatta vitsin arvattavuudesta.

(10.5.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 36

Epäsuhtaisten poliisiparien pitkään jonoon riittää nykyäänkin pyrkijöitä. Shanghai Noonilla debytoineen Tom Deyn ohjaama Showtime (Showtime, USA/AUS, 2002) lisää kortensa kekoon saattamalla yhteen Robert De Niron ja Eddie Murphyn.

De Niron esittämä Mitch Preston on työssään ansioitunut etsivä, joka epäonnistuneen huumepidätyksen suivaannuttamana hajottaa paikalle porhaltaneen uutisryhmän kameran. Televisiotuottaja Chase Renzi näkee Mitchin purkauksessa ainekset uuteen tosi-TV-sarjaan, jonka päähenkilöksi hän onnistuu suostuttelemaan vastahakoisen etsivän. Mitchille sopivaa työparia etsiessään Renzi törmää konstaapeli Trey Sellarsiin, näyttelijän urasta haaveilevaan epäpätevään partiopoliisiin, joka hallitsee kaikki poliisisarjojen kliseet. Toistensa vastakohtia edustavat lainvalvojat lähtevät huumediilerin jäljille kameroiden ympäröiminä saatuaan ensin William Shatnerilta ohjeistusta televisiossa esiintymisestä.

Todellisen poliisityön ja sitä kuvaavan fiktion ristiriitaisuus valaa perustan koko elokuvalle. Vaikka Prestonista ja Sellarsista julkkiksia tekevä Showtime-ohjelma on dokumentaarinen, poliiseilta edellytetään jossain määrin näyttelyä ja katsojakuntaan vetoavaa imagoa, mihin Mitch ei suostu Treyn nauttiessa täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Komedian ainekset piilevät juuri tässä, sillä Treylle selviää hiljalleen, etteivät televisiossa hienoilta näyttävät kikat olekaan kovin käytännöllisiä. Vastaavasti työnsä läpikotaisin tunteva Mitch joutuu juuri niihin tilanteisiin, joiden hän vakuuttaa elokuvan alussa pitämällään koulutunnilla olevan täysin epärealistisia. Toimintajaksojen ylilyödyssä vauhdikkuudessa on siten mukana ripaus hieman hymyilyttävää sisältöäkin.

Maneereihinsa jämähtänyt Robert De Niro pystyy rutiinillakin ihan säälliseen suoritukseen, vaikka Mitchistä, kuten monista muistakin viime vuosien roolisuorituksista, välittyy vaikutelma, että metodisuuruus tekee nykyään elokuvia lähinnä vanhasta tottumuksesta. Parhaat päivät ovat takana myös Eddie Murphyllä, jonka otteissa ei ole ollut enää vuosiin sitä vimmaa, jolla mies alkujaan nousi tähdeksi. Treyn osaan kuuluvasta antaumuksellisesta suunpieksännästä irtoaa muutama mojova sutkautus, mutta tulkinta jää silti kauas Reggie Hammondin, Axel Foleyn tai Murphyn stand up -esitysten tasosta. Showtimen parhaasta roolista vastaa Hollywood-näyttelijättärien A-listalta hiljalleen pudonnut Rene Russo, jonka pyrkyrimäinen Chase Renzi huvittaa omapäisillä ratkaisuilla ja liki pakkomielteisellä innokkuudellaan.

Varsinainen juoni on konseptin rinnalla lähes sivuseikka, jolla ei ole suuremmin rasitettu käsikirjoittajia. Huumekauppiaan ja tämän hallussa olevan erikoisaseen jäljitys on tavanomaista poliisifilmimateriaalia, joka hukkuisi vastaavaan metritavaraan ilman sankareiden kintereillä roikkuvaa kuvausryhmää ja keskimääräistä nimekkäämpiä näyttelijöitä.

(5.5.2008)