DVD-vitriinin arkistosta, osa 25

Spede Pasasen tuottajauran toinen elokuva Millipilleri (Miljonärdille, FIN 1966) on tekijänsä vähiten tunnettuja töitä syystä, että sitä ei esitetty vuosikymmeniin missään – edes televisiossa – eikä se kuulunut yhteenkään VHS-julkaisueristä. Syyt pitkään jatkuneelle panttaamiselle ovat hämärän peitossa, eikä menettelyn outoutta vähennä sekään, että kyse on Speden hienoimpiin kuuluvasta, ellei jopa kaikkein parhaasta, elokuvasta. Pasasen kuoleman jälkeen Millipillerin saattoi nähdä teatterissa muutamassa erikoisnäytöksessä, mutta lopullisesti hankala tilanne korjaantui vasta Finnkinon viimeisimmän DVD- ja VHS-sarjan myötä.

Pasasen, Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen yhdessä juonima ja ohjaama elokuva kertoo Tarmo Saaren ponnisteluista saada takaisin menettämänsä perintöoikeudet. Tarmon setä, Suomen rikkain mies konsuli Ö on päättänyt testamentata omaisuutensa Antiikinsuojeluyhdistykselle, ellei vätysmäinen veljenpoika osoita riittävää kykyä raha-asioiden hallintaan ja ansaitse miljoonaa markkaa kuukauden kuluessa. Ystävänsä Hannun ja tämän hankkimien, motivaatiota kasvattavien tarmopillereiden avulla Tarmo ryhtyy tuumasta toimeen tietämättä sedän rahoja havittelevasta rikollisliigasta.

Kahta tuntia hipova kesto tekee Millipilleristä melkoisen spektaakkelin, mutta elokuva on alusta loppuun niin vauhdikasta kyytiä, että pitkästymisen pelko on turhaa. Juonen melko vapaa rönsyilykään ei haittaa, sillä roistojen suunnitelmista ja Tarmon tienaamisyrityksistä erilaisissa ammateissa muodostuu riittävän yhtenäinen perusta, jonka päälle tekijät ovat levittäneet mielikuvitustaan säästelemättömän kuorrutuksen. Perinteisen sketsiaineksen lisäksi genreparodioita, metaelokuvallisia yllätyksiä ja pellehyppyjä polttoaineenaan käyttävä tarina huipentuu X-paronin tavoin toiminnalliseen finaaliin, jonka autotakaa-ajokohtaukset ovat suomalaisen elokuvan puitteissa yhä sangen hurjia.

Carl Barksin Aku Ankka -tarinoista ammentamansa vaikutteet auliisti tunnustavalle elokuvalle on intomielisyyden lisäksi leimallista huumorin monipuolinen oivaltavuus. Esimerkiksi Tarmon ravintolatapaaminen jälkipuinteineen on tyylipuhdas klassikkojakso, joka esittelee Spede Pasasen koomikonlahjat kaikessa laajuudessaan. Tässä yhteydessä Simo Salminenkin alkaa loistaa karistaen viimeiset rippeet paperisuudesta, joka vaivaa Hannun replikointia vielä elokuvan alussa. Tarkasti rakennettujen fyysistä temppuilua ja ketterää verbaliikkaa vaativien, pitkien tapahtumaketjujen vastapainona on pienimuotoisuudellaan hykerryttäviä tilanteita, kuten lääkärin vastaanotolla käynti, jossa Juhani Kumpulainen tekee erinomaisen pikkuroolin psykiatrina. Ja pikantin lisän kokonaisuuteen tuovat kaiken järjen ulottumattomiin karkaavat vitsit, jotka ovat täysin ennustamattomissa, sekä viimeisessä elokuvaroolissaan nähtävä Hannes Häyrinen, jonka jäljittelemätön tyyli sopii täydellisesti itaran ja äksyn konsulin hahmoon.

(2.12.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 24

Armottomalla yöllä lupaavasti debytoineen Jack Sholderin nousukiito uhkasi katketa jo seuraavaksi valmistuneeseen Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kostoon, mutta ensimmäisen osan suosio riitti nostamaan heikon jatkeenkin kassamenestykseksi. Niinpä työt New Line Cinemalla jatkuivat ja Sholder kiitti saamastaan luottamuksesta ohjaamalla mainion scifiä, kauhua ja toimintaa yhdistelevän Pahan naamion (The Hidden / Ondskans mask, USA 1987).

Elokuvan käynnistävä, valvontakameran kautta nähty pankkiryöstö ja sitä seuraava adrenaliinin eritystä kiihdyttävä autotakaa-ajo lyövät välittömästi luun kurkkuun epäilijöille. Porhalluksen lomassa informoidaan, että rattia vääntää komisario Tom Beckin etsimä yhden miehen rikosaalto Jack DeVries. Karkurin amok päättyy lopulta sairaalan toipilaspetiin, mutta vastoin Beckin odotuksia juttu ei ole vielä suinkaan ohitse. Sillä välin kun Beck kinaa poliisiasemalla DeVriesin perässä Los Angelesiin saapuneen FBI-agentti Lloyd Gallagherin kanssa virka-avun kiireellisyydestä, ehtii epäilty kupsahtaa ja samassa huoneessa vakavasti sairaana pötköttänyt Jonathan Miller livistää kaupungille omalle, rock-musiikin ja nopeiden autojen siivittämälle ryöstöretkelleen.

Juoni ei jätä katsojalle paljon arvailtavaa, sillä mysteerin taakse kätkeytyvä vieras eliömuoto paljastetaan jo alkuvaiheilla ja muutkin Beckiltä pimitetyt salaisuudet ovat kovin helposti pääteltävissä. Koska käsikirjoitus hukkaa älyjännärin mahdollisuudet, on kameran takana suunnattu huomio viisaasti toimintaan, ja tällä saralla Pahan naamio pelaa suorastaan erinomaisesti. Verisiä tulitaisteluita ja katurallia on riittämiin, ja erityismaininnan elokuva ansaitsee kerronnan virtaviivaisuudesta. Vauhdikkaasti käyntiin potkaistu tarina ei pysähdy hetkeksikään, vaan tempo pysyy häkellyttävän nopeana loppuun asti. Välillä jarrutetaan hetkeksi haukkaamaan henkeä, ja sitten mennään taas niin, ettei nurkkaan ahdistetun katsojan vireystila ehdi taatusti laskea liikaa sekunniksikaan.

Vauhdinpidolla paikataan juonen yksinkertaisuuden lisäksi henkilöasetelmien heikkouksia. Kokeneen Beckin alentuva suhtautuminen uuteen tulokkaaseen ja tämän hyväksyntä tutustumisen ja näyttöjen myötä on filmin scifi-mausteista huolimatta tyypitelty kaikkein kuluneimman kyttäkaksikkomallin mukaiseksi, mikä myös rajoittaa hahmojen syventämistä. Gallagherin tarttumapintaa laventavat eksentriset piirteet, joihin Kyle MacLachlan nojaa taitavan, hetkittäin Twin Peaksin erikoisagentti Cooperia ennakoivan tulkintansa. Flashdancesta ja Valtataistelu-sarjasta muistettava Michael Nouri saa tyytyä niukempiin välineisiin, mutta onnistuu Beckin osassa lähes yhtä kelvollisesti kuin nuorempi kollegansa. Lukuisista TV-sarjoista tuttujen kasvojen paraati jatkuu huomattavissa määrin sivurooleissa, joista voi helposti virittää pienimuotoisen bongauskilpailun.

Samoihin aikoihin tehtyä, osittain yhtäläisistä lähtökohdista ponnistavaa Dead Heat -zombipoliisikomediaa hienovaraisemmin huvittava Pahan naamio ei osu täysin keskelle maalitaulua, mutta ajan mittaan kasvaneen pienoisklassikon asemansa se on täysin ansainnut. Semminkin kun ohjaustöissä 2000-luvulle asti jatkanut Jack Sholder ei ole sen koommin kyennyt yhtä näyttäviin riman ylityksiin.

(28.10.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 23

Niinhän siinä kävi, ettei Bubba Ho-tepin loistava Elvis-tulkinta avannut Bruce Campbellille uusia ovia, vaan mies jatkaa edelleen näyttelijänuraansa pienissä rooleissa suurissa studiotuotannoissa ja halpafilmien sankarina. Tähän jälkimmäiseen kategoriaan sujahtaa myös astronautti-Ivanin osa Alien Apocalypsessa (USA 2005), jonka käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Campbellin vanha kaveri Josh Becker.

Ivan kuuluu nelihenkiseen luotainryhmään, joka 40 vuoden avaruudessa oleilun jälkeen rysähtää Portlandin liepeille tietämättä, että Maan ovat miehittäneet puuta himoavat avaruustermiitit. Oliot ja näiden apureiksi ryhtyneet palkkionmetsästäjät vangitsevat tulokkaat pian laskeutumisen jälkeen ja lähettävät Ivanin ja Kellyn sahalle töihin näiden toverit listittyään. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta kaksikko ei aio suinkaan tyytyä kohtaloonsa, vaan päättää paeta ja nousta vastarintaan orjuuttajien edessä.

Sci-Fi Channelille tehty ja Bulgariassa säästöbudjetilla kuvattu Alien Apocalypse on rehellistä roskaa ja kieli poskessa tehtyä puoli-campia niin hyvässä kuin pahassakin. Idea avaruudesta tulleista jättiläistermiiteistä on jo itsessään naurettava, mutta Becker ei ole silti tehnyt elokuvasta puhdasta komediaa, vaan kaavamainen juoni on olevinaan vakava ja näyttelijät tekevät työnsä naama peruslukemilla, vaikka filmissä on runsaasti pöhköä huumoria. Kaikki vitsit eivät tietenkään naurata, ja tarina on osittain melko tylsä, mutta hivenen kömpelösti CGI-animoiduissa ja tapettaessa vihreää limaa tursuavissa avaruusolioissa on omintakeista viehätystä.

Alien Apocalypsen ainoat tunnetut näyttelijät ovat Campbellin ohella Xenan ystävättärenä tutuksi tullut Renee O'Connor ja John Carpenter -vakio Peter Jason. Muut osat on täytetty tuntemattomilla amerikkalaiskyvyillä ja vielä tuntemattomammilla bulgarialaisilla, joiden repliikit on jälkikäteen uudelleenäänitetty amerikanenglanniksi. Sekalainen sakki ei pahemmin lumoa sen paremmin taidoillaan kuin roolihahmojensa persoonallisuudellakaan, vaikka Vladimir Kolevin esittämä vekkuli kalastaja-Bob ja Todor Nikolovin kyttyräselkä Bill jäävät karikatyyrimäisinä jossain määrin mieleen, mutta toisaalta jäykkyys ja ylinäyttely istuvat kokonaisuuteen. O'Connor ja Jason ovat varsin luontevia, mutta Campbellin esiintyminen vaihtelee väsyneen innottomasta alisuoriutumisesta takuuvarmaan peruspresenssiin. Sutkautukset ja muut Ash-maneerit kulkevat sitkeästi mukana nytkin, mutta niistä voidaan ainakin osittain syyttää Ivanin hahmon kirjoittanutta Beckeriä.

Elokuvan tarkoituksellisesta huonoudesta jää hiukan teennäinen jälkimaku, vaikka tekemisen riemu välittyykin monista kohtauksista, sillä Beckerin ja kumppaneiden tietää halutessaan pystyvän parempaankin.

(25.10.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 22

Rikoskirjailijana pitkän ja komean uran tehneen Elmore Leonardin romaaneista väännetään valkokangas- ja televisiosovituksia tasaista tahtia, mutta onpa mies kunnostautunut vuosien varrella itsekin elokuvakäsikirjoittajana. Yksi näistä alkuperäistekstiin perustuvista filmeistä on Raakaa peliä (Mr. Majestyk / Mister Majestyk / Hårda bud, USA 1974), jossa Charles Bronson näyttelee oikeamielistä vesimelonifarmari Vincent Majestykia.

Meloninpoimijoita maatilalleen etsivä Majestyk järjestää tarinan aluksi meksikolaiselle siirtolaisseurueelle WC-vuoron huoltoasemalla ja pestaa sen jälkeen koko lössin satoa korjaamaan. Matka Majestykin maille saa merkillisen päätöksen, sillä perillä odottaa pelto täynnä kutsumattomia vieraita ja työvoimanvälittäjä Bobby Kopas (Paul Koslo), joka yrittää aseella uhaten suostutella Vincentin palkkaamaan omat poimijansa. Majestyk kieltäytyy tarjouksesta niin pontevasti, että saa pahoinpitelysyytteen ja päätyy tutkintavankeuteen. Tilanne alkaa näyttää huolestuttavalta, sillä arbuusit pitäisi päästä keräämään ennen kuin ne mätänevät pellolle, mutta harmikseen Majestyk joutuu toteamaan, ettei hänellä ole tarpeeksi rahaa takuiden maksamiseen. Niinpä edessä on siirto vankilaan, mutta kuljetus katkeaa, kun samassa kyydissä matkaavan palkkamurhaaja Frank Rendan (Al Lettieri) kätyrit väijyttävät bussin aikeenaan vapauttaa pomonsa. Operaatio hyytyy poliisien ja roistojen väliseksi tulitaisteluksi, jonka tiimellyksessä Majestyk keksii loistavan ratkaisun pulmaansa.

Leonardin tarinointityyliin olennaisena osana kuuluva huumori ei pilkistele kuin Majestykin päästelemissä vaisuissa letkautuksissa, mutta muuten Raakaa peliä on juoheva, joskin meloneja lukuun ottamatta kovin tavanomainen toimintatrilleri oikeutta hakevasta miehestä, joka joutuu kostonkierteeseen. Hiljalleen kovenevat panokset sekä Charles Bernsteinin tarttuva musiikki pitävät jännitettä yllä, ja painetta tasataan aika ajoin pidättelemättömällä väkivallalla ja kaahailulla. Richard Fleischer ei ole koskaan ollut ohjaajana suuri mestari, eikä hän esittele tässäkään työssä poikkeuksellisia oivalluksia, mutta Fleischerin ansioksi on ilman muuta laskettava sujuva juonenkuljetus, jonka ansiosta elokuvaan ei mahdu yhtään tylsää kohtausta.

Henkilöhahmot ovat perustyyppejä, joiden näyttely ei vaadi ammattilaisilta ihmeitä. Lipan alta luimisteleva Bronson luottaa vähäeleiseen jäyhyytensä, joka istuu Majestykin rooliin oikein hyvin, ja 70-luvun vakiokonniin kuulunut Al Lettieri vetäisee osansa samalla varmalla vaihteella kuin Pakotiessä. Oman lisänsä äijien koitokseen tuova, harittavahiuksinen Paul Koslo näyttelee uskottavasti polleata poikaa, joka ei tosipaikan tullen olekaan niin kova kaveri kuin on antanut ymmärtää. Naisroolit sysätään tässä puristuksessa taustalle, mutta Linda Cristal ja Lee Purcell eivät jää kuitenkaan pelkiksi koristeiksi tiukoissakaan tilanteissa.

Yllätyksettömyyden vuoksi ja näppäristä detaljeista huolimatta Raakaa peliä ei ole valioyksilö, mutta ansiot ovat silti sen verran vahvat, että se erottuu pienimuotoisena klassikkona niin Charles Bronsonin kuin Richard Fleischerinkin pitkissä ansioluetteloissa.

(30.9.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 21

Nuorisokomediaa varhaiskeski-ikäisille? Kyllä vaan, sillä hieman köhineellä Road Tripillä fiktioelokuvien pariin astuneen Todd Phillipsin toinen ei-dokumentaarinen ohjaustyö lähestyy kulunutta lajityyppiä varttuneemman väen näkökulmasta ja vieläpä erittäin onnistunein tuloksin.

Old Schoolin (Old School / Back to School / Old School – jengi koossa, USA 2002) keskiössä on vanhoista opiskelijakaveruksista muodostuva kolmikko, jonka elämänlaatu ei ole aivan sillä mallilla kuin sopisi toivoa. Mitchin suhde kariutuu, kun tyttöystävän kiinnostus ryhmäseksiin karkaa käsistä, Frank menee naimisiin huomatakseen menettävänsä vapautensa ja Beanie on muuten vain kyllästynyt perheenisän rooliin. Tilanne muuttuu täysin, kun Mitch vuokraa yliopiston alueelta talon, jonka Beanie ja Frank ottavat pakopaikakseen. Kavereiden vanha vihamies, dekaaniksi kivunnut Gordon Pritchard uhkaa pian häädöllä, koska talo on tarkoitettu yliopiston opiskelijoiden käyttöön. Beanie keksii kuitenkin, että juhlat voivat jatkua, jos Mitch perustaa osakunnan.

Tästä alkaa amerikkalaisen nuorisokomedian vanhaa tyyliä nykyaikaiseen käsittelytapaan yhdistävä epäkorrekti remellys, joka kulkee Phillipsin tiiviin kerrontatyylin puitteissa hyvin rasvattuna kohtauksesta toiseen. Vitsit seuraavat toisiaan tasaisena vyörynä ja onnistuvat pitämään tunnelman korkealla yllättävän hyvin. Juopottelusta ja alapääasioista irtoavan huumorin tuttuus ja runsaat viittaukset muihin elokuviin paljastavat vaikutteiden laajuuden, mutta Phillips ja käsikirjoittajakollegansa Scot Armstrong ja Court Crandall eivät tyydy halpaan esikuvien jäljittelemiseen, vaan rakentavat palasista uuden yhdistelmän, jota voi pitää jopa oivaltavana. Phillipsillä on myös silmää yksityiskohdille, jotka lisäävät monien kohtausten uudelleenkatsottavuutta. Ja mitä ajoitukseen tulee, todistaa Old School kiistattomasti, miten pahaa-aavistamattoman katsojan voi pudottaa tuolilta yhdellä ainoalla, oikeaan kohtaan sijoitetulla kirosanalla.

Niin vahva tarina ei silti ole, etteikö elokuvan voisi vesittää väärällä osajaolla. Valinnat on onneksi tehty taidokkaasti, joten roolihahmojensa tavoin päänäyttelijät erottuvat toisistaan yksilöinä ja myös täydentävät toisiaan. Luke Wilson tempoilee uskottavasti vastuuntunnon ja kaveriuskollisuuden välillä hieman kireänä Mitchinä, ja aivan yhtä vakuuttava on myös aiemmin harvakseltaan komedioissa näytellyt Vince Vaughn, joka tekee luistavalla supliikillaan itsevarmasta Beaniesta synnynnäisen myyntimiehen perikuvan. Show'n varastaa kuitenkin Saturday Night Livessä vaihtelevalla menestyksellä viihdyttänyt Will Ferrell, jonka maaninen suoritus Frank the Tankina korottaa vastaansanomattomasti heikompienkin vitsien huvittavuutta.

Old Schoolilta on turha odottaa syvällistä kuvaa kadonneen nuoruutensa perään haikailevasta miestyypistä, mutta se on silti onnistunut näkemys aiheesta nostalgisia kappalevalintoja myöten. Siinä sivussa se naurattaa varmasti muitakin kuin niitä, joiden käsitys hyvästä nuorisokomediasta on peräisin lajityypin kultakaudelta.

(28.9.2005)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 20

Serbiohjaaja Emir Kusturican palkitun tuotannon kiistatta tärkeimpiin teoksiin lukeutuu hänelle toisen Kultaisen palmun tuonut Underground (Underground / Once Upon a Time There Was a Country, YUG/FRA/DEU/HUN 1995). Toisen maailmansodan pommituksista Jugoslavian hajoamiseen etenevässä vaihtoehtohistoriassa Belgradiin vyöryvät natsit herättävät kommunistipuolueen paikalliset johtohahmot Markon (Miki Manojlović) ja Crnin (Lazar Ristovski) vastarintaan. Isänmaansa kohtalosta huolestuneet kumppanukset aloittavat asetehtailun, jonka tuottamat rikkaudet pyyhkäisevät lopulta ylevät tavoitteet verhotun selkään puukottamisen ja häpeilemättömän omaneduntavoittelun tieltä.

Kaksikon motiivit eivät ole alun alkaenkaan täysin pyyteettömät. Marko on puoluesihteerinä matkalla vallan huipulle ja rikoksilla omaisuutensa hankkineelle Crnille raunioitunut kaupunki tarjoaa entistä pontevammat puitteet rötöstelylle. Bensaa liekkeihin heittää vielä Crnin rakastajatar ja Markon salaisen ihailun kohde, näyttelijätär Natalija (Mirjana Joković), jonka vispilänkauppa saksalaisupseeri Franzin (Ernst Stötzner) kanssa vihastuttaa keinottelijat lopullisesti.

Toisten kärsimys on toisille onnenpotku ja tästä asetelmasta Kusturica rakentaa ajatuksia herättävän elokuvan, joka välittää erityisen raadollisen kuvan vastarintaliikettä talonsa kellarista piilottelevasta Markosta. Korkeaan asemaan Josef Titon hallinnossa nouseva lurjus huijaa jopa maan alla lymyilevät ystävänsä luulemaan sodan riehuvan vielä 1960-luvullakin, jotta asetuotanto jatkuisi keskeytymättä. Häikäilemättömästä luonteestaan huolimatta Marko luo itsestään hyvin pidettävän vaikutelman, mikä tuo hahmoon tarttumapintaa ja pitää hänen juonensa onnistumisen uskottavana. Konnana esitellystä Crnistä tuleekin tässä valossa uhri hyväuskoisena hölmönä, joka luottaa sokeasti petolliseen ystäväänsä.

Kusturica kertoo sanottavansa syvältä kouraisevin kohtauksin, joissa vahva tunnelataus yhdistyy upeasti visuaaliseen vaikuttavuuteen. Belgradin pommituksen ensihetket koetaan eläintarhassa, jonka asukkaatkaan eivät säästy sodalta. Undergroundin traagisen parivaljakon, Markon ramman eläintarhanhoitajaveli Ivanin (Slavko Štimać) ja tämän pelastaman simpanssi Sonin taival vie lopulta sisällissotaan, johon sijoittuva huipennus rinnastaa menneisyyden ja nykyisyyden toisiinsa todistaen, ettei mikään ole muuttunut puolen vuosisadan aikana.

Painavasta sisällöstä huolimatta Underground on myös hyvin hauska elokuva. Musta huumori kukkii rehevästi yksittäisissä tilanteissa ja kokonaisissa juonikuvioissa, ja tarinaa leimaa melkein surrealistinen, taianomainen tunnelma. Koko ikänsä kellarissa eläneen hääparin vihkiäiset, Crnin kidutus Gestapon kätyreiden kynsissä ja suuresta vallankumoussankarista elokuvaa tekevän ohjaajan vastoinkäymiset tuulettavat riemukkuudellaan murheellista ilmapiiriä, jonka keskelle toivonkipinöitä iskee myös Goran Bregovićin ripeätahtinen mustalaismusiikki.

Kolmeen osaan jaetun epookin ainoa kompastuskivi on lievä ylipituus. Keskimmäiseen näytökseen on jäänyt jonkin verran tyhjäkäyntiä, jota karsimalla Undergroundista olisi saanut täydellisyyttä hipovan mestariteoksen. Lopputulos on tosin tällaisenaankin erittäin hyvä, joten pitkään tuotantoon uhrattuja kuukausia ei voi pitää millään muotoa hukkaan heitettyinä.

(18.8.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 19

Mikä olisikaan elokuvantekijälle läheisempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Todenmukaisen kuvauksen kanssa ei tarvitse liikoja pinnistellä, ja jutun juurta löytyy reilusti omasta takaa. Näin lienevät Spede Pasanen, Ere Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri tuumineet ryhtyessään pusaamaan käsikirjoitusta Pohjantähteisiin (Pohjan tähteet / Bottenskrap / Leftovers from the North, FIN 1969).

Osittain tekijöiden omiin kokemuksiin perustuva kertomus seurailee taiteellisten ambitioidensa kanssa tuskailevan ohjaaja Paavali Pohjan luovimista tuottaja Sinisannan kaupallisten vaatimusten ja huonosti toimeen tulevien pääosanäyttelijöiden Igor Lötjösen ja Merju Köykän jatkuvan riitelyn ristiaallokossa. Vaivalloisesti edistyvä projekti törmää jatkuvasti tragikoomisiin vastoinkäymisiin, jotka muodostavat selkärangan episodimaisesti etenevälle elokuvalle.

Rakenne on Pohjantähteille sekä kirous että siunaus, sillä löyhästi toisiinsa limittyvät kohtaukset perustuvat liian usein yksinkertaisiin ja helposti arvattaviin sketseihin, jotka eivät vie tarinaa juuri eteenpäin ja kärsivät paikoitellen tarpeettomasta venytyksestä. Toisaalta vapaus innoittaa moderneihin kokeiluihin, joiden hedelmistä hienoimmat ovat Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä huikea kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva katujakso sekä Simo Salmisen laulamaa Alle lujaa kuvittava musiikkivideomainen montaasi.

Salminen varastaa kuvaaja Törrösenä monta muutakin kohtausta hieman pakotetun ohjaajamuotokuvan tekevältä Loirilta sekä näyttelijäparina kompuroivilta Ville-Veikko Salmiselta ja Arja Saijonmaalta. Kolmikon ympärille virittyvä, juonen keskeisen tukipilarin muodostava triangelidraama noudattaa klassista kaavaa heijastellessaan näyttelijöiden ja näiden esittämien roolihahmojen keskinäisen suhteen kehittymistä käsikirjoituksen ja todellisuuden ristiriitaisuudella. Perusideasta ei päästä Pohjan väliinmenoyrityksiä pitemmälle, mutta osittain improvisoiduilta vaikuttavat tilanteet ja notkea, roiseilla kaksimielisyyksilläkin leikittelevä dialogi paikkaavat jotenkuten löysäilyn ja pahimmat perseilyt, joihin ohjaaja Ere Kokkonen on sortunut taiteellisuuteen pyrkiessään. Yritteliäisyyden hyvänä puolena on, että Pohjantähteet näyttää Kokkosen elokuvaksi poikkeuksellisen harkitulta visuaalisesti, mikä voidaan ainakin osittain laskea kuvaaja Kari Sohlbergin ansioksi.

(31.7.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 18

Enimmäkseen suoraan videolle kanavoituun viihteeseen erikoistunut tuotantoyhtiö PM Entertainment Group muistetaan etenkin toimintafanien keskuudessa, mutta firma ehti olemassaolonsa aikana tehtailla myös huomattavan määrä lapsille ja nuorille suunnattuja elokuvia. Hyllyntäytteistä on tuskin ollut nappuloiden kestosuosikeiksi, vaikka suurempien studioiden menestysfilmien jäljittelyllä ja parilla päärooleihin palkatulla tunnetulla kasvolla on varmasti harhautettu jokunen hyväuskoinen ajanvietteen etsijä vuokrauspuuhiin.

Henri Charrin ohjaama koko perheen poliittinen tieteisjoulujännäri My Uncle the Alien (My Uncle the Alien, US 1996) on entisistä tähdistä vapaa, mutta tuntomerkit täyttyvät siltä osin, että nimi mukailee erehdyttävästi Kim Basingerin ja Dan Aykroydin Äitipuoli avaruudesta -komediaa. Yhtäläisyydet jäävät siihen, sillä avaruussetä ei ole lähisukulainen lainkaan, vaan nuoren Kelly Sullivanin mielikuvitusystävä – tai niin hänen vanhempansa luulevat. Lapsen puheissa ei olisi mitään ihmeellistä, ellei hitusen E.T:n ja Yodan välimuotoa muistuttava pikkumies olisi todellinen ja tytön isä Yhdysvaltain presidentti.

Suurvallan johtaja ajautuu kiusalliseen ahdinkoon Kellyn ja hänen äitinsä edustusmatkan mennessä hiukan pieleen. Sillä välin kun perheen naisväki sytyttää Los Angelesissa nuorisokeskuksen joulukuuseen valot, senaatti kaataa budjettiesityksen, mikä tarkoittaa turvakodin sulkemista tukien loppuessa. Aiheutettuaan pienehkön skandaalin kertomalla muukalaisystävästään televisiohaastattelussa Kelly sotkee kuviot lopullisesti päättäessään junailla keskuksen rahoituksen kuntoon yksinään. Ajatus on kaunis, mutta Hollywoodin öisillä kaduilla harhaileva tyttö on helppo saalis vähän tyhmemmillekin kidnappaajille.

My Uncle the Alienin ensimmäiseen kolmannekseen pinotaan kunnianhimoinen määrä aineksia, mutta suman purkaminen luonnistuu yhtä vaivalloisesti kuin konnakaksikko Rattin ja Skeeterin yritykset saada presidentti langan päähän. Sen sijaan että Kellyä vartioiva olento ottaisi tilanteen hallintaansa, kerronta hyytyy seurailemaan vuorotellen vähä-älyisten sieppaajien toilailua, toimistossaan kököttävän presidentin hikoilua ja ipanoiden jallittamien salaisen palvelun agenttien yrityksiä paikkailla mokaansa. Sedän piileskelylle on syynsä, mutta luultavasti elokuvan pääkohderyhmä katselisi mieluummin hassussa kuminaamarissa kipittävää ja säteitä ampuvaa kaapuniekkaa kuin Kellyn ja hänen uuden ystävänsä katupoika Zigin keskusteluja perheolojensa ankeudesta tai mitään edellä mainituista. Loppunousu järjestetään takaa-ajolla, jonka vauhdikkuudessa ei tosin ole paljon tuulettelemista, sillä autot köröttelevät tarkasti nopeusrajoituksia noudattaen.

Huonolla näyttelyllä, tahattomalla komiikalla ja ontuvilla vitsiyritelmillä pelaava elokuva ei tyydy pelkkään hauskuttamiseen, sillä harmittoman pinnan alta pulpautellaan esiin vanhempien läsnäoloa, luokkarajat ylittävää ystävyyttä ja heikko-osaisten huolehtimista puoltavia kannanottoja. Vakava sanoma saavuttaa alleviivatun päätepisteensä sedän päästessä hymisemään viisauksia ja elämänohjeita Kellylle. Periamerikkalainen opetushetki ei suoranaisesti huononna lopputulosta yhtään enempää, mutta viesti olisi mennyt perille ilmankin.

(27.7.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 17

Uuno Turhapuro -sarjan neljäs osa Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (Häpy Endkö? / En ny Uuno Turhapuro eller hur Uuno Turhapuro fick en så vacker och rik hustru / Hapless End? Or How Numbskull Emptybrook Won the Hand of Such a Rich and Beautiful Lady, FIN 1977) ottaa askeleen taakse päin palaten tuttujen hahmojen historiaan ajalta ennen ensimmäistä elokuvaa. Keskeisen tapahtumaketjun muodostavat maalaispoika-Uunon saapuminen Helsinkiin, hänen tutustumisensa Härski Hartikaiseen ja Lörssoniin sekä lähtemättömän vaikutuksen tekeminen Elisabeth Tuuraan.

Sarjaa kronologisessa järjestyksessä katsoen onnistuneen Lottovoittaja UKK Turhapuron jälkeen tehdyltä Häpy endkö?:ltä on lupa odottaa paljon, mutta jatko-osien suoltaminen yhden elokuvan vuositahdilla on tainnut sittenkin olla liian tiukka tavoite. Nousevan kurssin katkeamisen seurauksena on ankea paluu sarjan perusheikkouksien pariin.

Irrallisesta kohtauksesta toiseen säntäilevän elokuvan suurin ongelma on tärkeimpien käänteiden kuittaaminen itsestäänselvyyksinä. Uunon sopeutuminen Helsinkiin ohitetaan kertojaäänen maininnalla, kaveruussuhteet solmitaan noin vain, vaikka Hartikainen ja Lörsson eivät näytä lainkaan kiinnostuneilta työnhaussa tapaamastaan maalaisesta, ja Elisabethista jää kuva kaikkea muuta kuin vaikeasti valloitettavana. Näiden tulevaisuuden kannalta merkityksellisten hetkien sijasta kerronnan rytmitys painottaa nurinkurisesti vähäpätöisempiä kohtauksia, kuten Lörssonin ja Karolus Tuuran kännäys- ja pellehyppysessiota.

Sisältö jää näin vajavaiseksi, mutta hukattuja mahdollisuuksia paikataan hiukan hahmottelemalla Uunosta itsekkäästi päämääräänsä tavoitteleva pyrkyri. Enimmäkseen väärinkäsityksistä ja yksinkertaisten asioiden monimutkaistamisesta revittävä komiikka naurattaa paikoitellen makeasti, mutta Spede Pasasen käsikirjoitus on samanlaista vähän sinne päin roiskimista kuin Pekka Aineen kuvaus ja Ere Kokkosen ohjauskin.

(20.7.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 16

Uuno Turhapuro -elokuvista kolmantena valmistunut Lottovoittaja UKK Turhapuro (Lottovinnaren UKK Turhapuro / Lottery-Winner U.K.K. Emptybrook, FIN 1976) alkaa tutusti Uunon ja Elisabetin yhteenotosta, jonka laukaisee tällä kerralla tuhkakupin puhdistus. Liikkeelle lähdetään siis yksittäisestä sketsistä, mutta tuhkan mustaama sormi vie Uunon tapahtumien pyörteeseen, jota voi kutsua varauksettomasti juoneksi. Otsikossa mainittua lottovoittoakaan ei tarvitse odottaa viimeisille minuuteille, vaan ajatuksesta puristetaan yhden sääntömääräisen kohtauksen sijasta varsinainen vitsikimara. Edellisistä osista on otettu oppia jopa siinä määrin, että Lottovoittaja on näissä puitteissa hiottu ja selvästi sarjan siihenastisista osista paras.

Nousukasmaisesti jetset-elämään heittäytyvän Uunon ja tämän touhuja sivusta äimistelevän lähipiirin vuorovaikutuksesta syntyy raisua huumoria, mutta huolettomaan olotilaan uppoutumisen lisäksi tarina paljastaa myös äkillisen vaurastumisen varjopuolet kaikessa karmeudessaan. Rahan mahti ja varakkuuden merkitys sosiaalisen menestymisen ehtona ovat jatkuvasti läsnä tapahtumien taustalla, joten oletettavasti Spede Pasasella on ollut käsikirjoitusvaiheessa mielessään muutakin kuin koomisten tilanteiden kehittely.

Komediana Turhapurojen 1-vuotishääpäivään liepeille ajoittuva elokuva on hyvin onnistunut valuuttakramppeineen, ambulanssiajeluineen ja muine aivoituksineen. Vakionäyttelijät, etunenässä soljuvasti replikoiva Vesa-Matti Loiri, pitävät elokuvan varmassa vedossa, vaikka Ere Kokkosen ohjaustyylillä ei vältytä täysin väkinäisyydeltä, joka tiivistyy kokoontumisessa Esson baarissa. Vastapainoa latteuksille tuovat yllättävät innovaatiot niin kuin juonnetut alkutekstit ja kohtauksen keskeyttäminen sarjalla virheotoksia.

(17.7.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 15

Hämmentävä. Siinä adjektiivi johon voi tiivistää kaikki Liian ison keikan (Stöld i överkant / Too Big Gig, FIN 1986) herättämät tuntemukset. Harvassa ovat nimittäin elokuvat, jotka kykenevät aiheuttamaan niin tyhjän olon kuin tämä Ere Kokkosen ensimmäinen ihan oma hengentuote. Spede Pasanen toimi tässäkin tuottajana, mutta kiitos aivot nyrjäyttävästä elämyksestä kuuluu täysin käsikirjoittaja-ohjaaja Kokkoselle, jolle täytyy nostaa lakkia myös suomalaisittain harvinaiseen ryöstöaiheeseen tarttumisesta, vaikka lopputuloksen laadusta voi kaivaa osuvan kaksoismerkityksen elokuvan nimelle.

Juonen painopiste on oikeaoppisesti Rikokset Puolestanne Oy -nimisen koplan suunnittelemassa rahankuljetusauton ryöstössä, mutta jossain vaiheessa Kokkoselle on valjennut, ettei päähankkeessa ole riittävästi materiaalia pitkää elokuvaa varten. Niinpä kaappausta odotellessa tarinaa paisutellaan pienemmillä tempauksilla, joiden kirjo ulottuu laittomasta TV-mainonnasta ja pysäköintisakkohuijauksista linja-autovarkauksiin ja bordelliin murtautumiseen. Seurauksena on Kokkosen elokuville tyypillistä episodimaisuutta, jota yritetään paikkailla runsaalla huumorin viljelyllä. Rima on tosin tälläkin saralla viritetty kokkosmaisen matalalle, joten vuolas puujalkavitsailu hymähdyttää vain harvakseltaan. Vesa-Matti Loirin varaan rakennettujen sketsien kärkipäähän nousevan aurinkorasvalla voitelun irrottama epäuskoinen naurahdus on sekin puhtaasti kohtauksen typeryyden ansiota.

Sujuvasti kuvatussa ryöstössä ja Loirin hurjissa kiipeilyjaksoissa on jopa hieman jännitystä, mutta elokuvan puolivillainen toteutus hukkaa paljon mahdollisuuksia, vaikka mukana on monia hyviä kohtia, joista osaavampi ohjaaja olisi saanut aikaan vaikka mitä. Käsikirjoituksen heikkoudet ja Kokkosen lepsu ote himmentävät osittain myös näyttelijöiden suorituksia. Pentti Siimes ja Ritva Valkama muodostavat oivallisen poliisiparin liigan puuhia tutkivina komisario Koistisena ja etsivä Raitakarina. Erityisesti Siimes loistaa äreänä komisariona, joka tasoittaa sopivasti rikollisjoukon Hikkana irrottelevan Vesa-Matti Loirin kohellusta. Loiri suoriutuu mainiosti harteilleen sysätystä verbaalisen ja fyysisen komiikan tuottamisesta, vaikka Hikan yksilöllisyys kärsii useiden jo Spede Show'ssa esiintyneiden hahmojen piirteiden kierrättämisestä. Yhtä persoonattomaksi jää myös Pete, johon puoliksi tosissaan näyttelevä Aake Kalliala ei saa puhallettua henkeä kuin hetkittäin. DVD:n etukannen ryhmäkuvasta näkymättömiin rajatuista koplan ärsyttävistä johtohahmoista Mandista ja Nigolaista (sic) ei ole paljon sanottavaa, sillä Hannele Lauri näyttelee Hannele Lauria ja Ville-Veikko Salminen... aivan, Ville-Veikko Salmista. Pienemmissä osissa erot ovat vielä suuremmat esiintyjien vaihdellessa pätevistä ammattilaisista täysin onnettomiin amatööreihin.

Hyvää elokuvaa Liian isosta keikasta ei saa vaikka miltä kantilta katselisi. Kokkosen ohjaajan uran kannalta kyseessä on tärkeä filmi, sillä murroskausi toi mukanaan Speden koko perheen komedioissa paitsioon jääneet suorasukaisemmat aikuisten vitsit ja nakuilut, jotka nousivat näkyvään asemaan Kokkosen kehityksen lopulliseen alamäkeen vauhdittaneissa Vääpeli Körmyissä. Heikkouksistaan huolimatta – tai niiden takia – Liian iso keikka on kaikessa holtittomuudessaan käypä valinta sadepäivän viihdykkeeksi.

(20.6.2004)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 14

Tasaisena virtana pulppuavien supersankarielokuvien kysyntä ei ole vielä osoittanut laantumisen merkkejä, ja laajalti tunnettujen hahmojen lisäksi tilausta riittää myös kapeampaa kannatusta nauttivien sankareiden selluloidiseikkailuille. Kaikesta tästä voi kiittää faneja, jotka ovat itsekin päätyneet aiheeksi James Dale Robinsonin esikoisohjaukseen Sarjakuvia ja konnia (Comic Book Villains, USA 2002).

Yhtenä suurena takautumana kerrotun tarinan keskushenkilö on Archie-niminen keräilijä (DJ Qualls), joka on kanta-asiakkuuden kautta ystävystynyt sarjakuvakauppias Raymondin (Donal Logue) kanssa. Archien pikkukaupunkielämä on kietoutunut Raymondin kaupan ympärille, mutta rutiinille tulee loppu, kun toinen vakioasiakas Conan (Danny Masterson) kertoo rouva Creswellin (Eileen Brennan) edesmenneen pojan jälkeensä jättämästä kokoelmasta. Sattumoisin Conan on paljastanut tietonsa myös kilpailevaa puotia pyörittäville Normanille (Michael Rapaport) ja Judylle (Natasha Lyonne), liiketoimintaan keskittyneille yrittäjille, joita sarjakuviin kuolemanvakavasti suhtautuva Raymond ei voi sietää. Rouva Creswellillä ei ole aikomustakaan myydä kenellekään kokoelmaa, jonka näkeminen herättää molemmissa kauppiaissa parantumattoman pakkomielteen.

Kevyen humoristisissa merkeissä alkava tarina johdattaa katsojan pehmeästi sarjakuvafanien sielunelämään esittelemällä henkilöt Archien kertojanäänen johdatuksella. Sarjakuvakäsikirjoittajanakin menestynyt Robinson tuntee yleisönsä ja sen sisäisen hierarkian, mikä mahdollistaisi High Fidelityn tai Clerksin tavoin toimivan komediallisen kuvauksen sosiaalisesti rajoittuneiden ja sarjakuvista loputtomiin väittelevien fakki-idioottien divarissa notkumisesta. Kunnianhimoisemman reitin valinnut Robinson ohjaa kuitenkin juonen synkemmille vesille himoitun kokoelman laukaistessa kauppiaissa piilevän ahneuden, materialismin ja hyväksytyksi tulemisen tarpeen. Harkintakyvyn sumentumisesta käynnistyvä moraalinen syöksykierre katkaisee myös elokuvan siivet, sillä Robinson ei saa kehitelmäänsä toimimaan oikein millään tasolla.

Loppuosan käänteet ovat aivan liian helposti arvattavia, ja mustaksi tarkoitetun huumorin huvittavuuskin on kovin väkinäistä. Samalla korostuu elokuvan pahin vika eli stereotyyppisistä ominaisuuksista rakennetut ja pinnallisesti kuvatut henkilöt, jotka ovat liian yhdentekeviä, jotta heidän kohtalostaan viitsisi suuremmin välittää. Suhteellisen nimekkäistä B-ryhmäläisistä koostuva näyttelijäporukka on ansainnut palkkansa, mutta hekään eivät saa puhallettua riittävästi eloa roolihahmoihin.

Kuin varmemmaksi vakuudeksi Robinson viimeistelee elokuvansa onttouden vielä osoittelevalla epilogilla, joka suorastaan käskee sarjakuvakasojensa keskelle juuttuneita faneja kasvamaan aikuisiksi ja hankkimaan elämän. Viestin perillemeno alleviivataan vielä epäuskottavalla esimerkillä elämäntapamuutoksen autuaaksi tekevästä voimasta.

Täydellisessä keskinkertaisuudessaan Sarjakuvia ja konnia kestää noin yhden katselun, josta sarjakuvaharrastaja saa varmasti enemmän irti kuin keskivertovuokraaja. Siinä sivussa sopii kuitenkin varautua kestämään pienimuotoista, symbolisen keskisormen heiluttelua palkitulta sarjakuvakäsikirjoittajalta, jolle elokuvan tekeminen on varmasti ollut hyvin terapeuttinen kokemus.

(10.4.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 13

Hal Roachin maineikkailla elokuvastudioilla yhteistyönsä aloittanutta Stan Laurel & Oliver Hardy -duoa voi hyvällä syyllä kutsua koko elokuvahistorian toimivimmaksi koomikkopariksi. Täydellistä yhteenkuuluvuutta henkivän kaksikon menestyksellinen luomisjakso 1920- ja 1930-luvuilla tuotti kymmenittäin loisteliaita komedioita, eikä voittokulkua katkaissut monien aikalaisten kohtaloksi koitunut siirtyminen mykkäkaudesta äänielokuviin. Valitettavasti komean uran käänsi alamäkeen 20th Century Foxin kanssa tehty onneton sopimus, joka vei taitureilta mahdollisuuden vaikuttaa elokuvien sisältöön ja pudotti heidät B-tuotantojen näyttelijöiksi. Seurauksena oli laadun romahtaminen, mikä ei tietenkään ole sittemmin estänyt jakelijoita markkinoimasta näitä puolivillaisia tekeleitä klassikkoina.

Toisena Fox-tuotantona valmistunut Taitamattomat taikurit (A-Haunting We Will Go / Falska fakirer / Fula filurer, USA 1942) on hyvä esimerkki olosuhteiden muutoksesta. Elokuva alkaa kuin lähes mikä tahansa aiemmista Laurel & Hardy -filmeistä. Stan ja Ollie ovat joutuneet jälleen kahnauksiin virkavallan kanssa ja saavat kehotuksen poistua kaupungista vankeusrangaistuksen uhalla. Yritys liftata Floridaan päättyy nolosti, mutta sanomalehti-ilmoitus avaa mahdollisuuden päästä junalla Daytoniin. Ilmoituksen jujuna on ruumisarkun kuljetustehtävä, jonka hyväuskoiset kaverukset ottavat vastaan autuaan tietämättöminä työtä tarjoavien gangstereiden todellisista tarkoitusperistä. Tehtävän yksinkertaisuudesta huolimatta Stan ja Ollie onnistuvat sotkemaan täydellisesti konnien suunnitelman ja tulevat kommellusten myötä värvätyiksi Dante the Magicianin taikashow'n avustajiksi.

Alfred Werkerin ohjaama Taitamattomat taikurit ei ole juoneltaan sen huonompi moni muu pitkistä Laurel & Hardy -filmeistä, mutta tilanteiden kehittyessä pääosakaksikko ajautuu yhä kauemmas tapahtumien keskipisteestä niin, että he ovat elokuvan päätteeksi statisteja sekä Danten näytöksessä että tarinassa. Kolmanneksi vetonaulaksi haalitun, tuolloin suositun taikurin silmänkääntötemppujen ja perintöä havittelevien gangstereiden valtataistelun nostaminen elokuvan toisen puoliskon pääasioiksi ei ole täysin tuomittavaa, sillä mestarikoomikoiden ote on alusta alkaen pahasti hukassa. Tavaramerkkirutiinit vedetään läpi kuin pakollisina kuvioina, ja keskinäisestä sanailusta puuttuu kipinä kokonaan. Lannistuneeseen hauskutukseen puhaltaa hiukan henkeä Laurelin kuuluisaa sormileikkisarjaa jatkava äänirautavariaatio sekä intialaisen köysitempun ympärille rakennettu sketsi, mutta kaiken kaikkiaan Taitamattomat taikurit on surullista katsottavaa. Ja kun romanttisilla sivupoluilla ja loppuyllätyksellä varustettu rikosjuonikin on kovin vaatimatonta tasoa, jää lopulta käteen yksi Laurelin ja Hardyn heikoimmista saavutuksista.

(30.3.2008)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 12

Yksi Charles Bronsonin kuuluisimmista roolihahmoista on Väkivallan vihollisen (Death Wish / Våldets fiende nr. 1, USA 1974) arkkitehti Paul Kersey, jonka epäonnisesta elämästä puristettiin peräti viisiosaiseksi kasvanut elokuvasarja. Jatko-osien myötä tyypilliseksi franchise-tuotteeksi muovautuneen antisankarin alkuperä juontaa Brian Garfieldin romaaniin, jonka filmatisointi oli ensimmäisen elokuvan lähtökohtana.

Vaimonsa kanssa Honolululla lomaillut Kersey palaa ruuhkaiseen New Yorkiin ja saa kuulla työtoveriltaan kaupungin rikoslukujen rumentuneen huomattavasti hänen poissaollessaan. Paulin ensimmäinen työpäivä ei ehdi edes päättyä, kun ruokakaupassa häiriköivä nuorisojengi valitsee uhreikseen perheen ostoksilla olevat naiset, Joannan ja Carolin. Kerseyn kotiin tunkeutuvat ryöstäjät jättävät jälkeensä hävitetyn asunnon lisäksi kuoliaaksi pahoinpidellyn vaimon ja raiskatun tyttären, joka suistuu traumaattisen kokemuksen seurauksena pysyvään katatoniseen tilaan. Tapaus piirtää jälkensä myös järkyttyneeseen Pauliin, joka yrittää saada pirstoutuneen elämänsä järjestykseen lähtemällä työmatkalle Tucsoniin.

Kaunistelemattomasti asiansa esittävä elokuva on kevyen viihteen sijasta täysin vakavasti otettava näkemys omankädenoikeuteen tarttuvan rivikansalaisen sielunmaisemasta. Kersey on vähäosaisten kohtelusta huolestuneena, liberaalina pasifistina epätodennäköisempi vigilante-tapaus kuin sodan runtelemat Vietnam-veteraanit, mutta asteittainen asennemuutos tapahtuu varsin uskottavasti. Kaupunkilaisille ominainen omaehtoinen tietämättömyys asuinympäristössä tapahtuvista rikoksista ja ryöstön herättämä, ylikorostunut pelko eivät väisty välittömästi kylmäverisyyden tieltä, vaan jokaiselle vaiheelle on syynsä. Aseeseen tarttuessaankaan Kersey ei ole mikään itsevarmuuden perikuva, mutta impulsiivisena alkanut katujen siistiminen kehittyy hiljalleen määrätietoisemmaksi ja tehokkaammaksi. Yhden ilmeen kasvoksi haukuttu Bronson on Kerseynä erinomainen ja näyttää taitonsa, jotka eivät aina käy ilmi myöhempien aikojen vähemmän vaativista kovisrooleista.

Kerseyn vapaaehtoistoiminta herättää myös rikostentorjujina ja -selvittelijöinä tehottomiksi kuvatut poliisivoimat, jotka ovat huolissaan tuntemattoman tappajan antamasta esimerkistä. Väkivallan vihollisen kolmannen näytöksen juoni pureutuu epäiltyjen jäljittämiseen, mikä tylsyttää hieman elokuvan terää Vincent Gardenian oivallisesti esittämän komisario Ochoan noustessa hetkellisesti keskushahmoksi. Sivuaskeleen tavanomaisempien jännärien suuntaan sinetöi muutama hyppysellinen kuivaa huumoria, joka kasvattaa entisestään lopun ja kylmäävän alun välistä kontrastia. Tästä huolimatta ohjaaja Michael Winner onnistuu pitämään tylyn ja lähes tunteettomuuteen asti tarkkailevan otteensa yllä loppuun asti säästäen kuitenkin katsojat muilta ahdistavaan ryöstökohtaukseen rinnastettavilta hetkiltä.

Väkivallan vihollisen sanoma on oikeastaan kiinni katsojan omasta asenteesta, sillä konservatiiviksi tunnustautuva Winner ei ilmaise suoraan kantaansa omankädenoikeuteen. Filmin rikollisten häikäilemättömyys ja poliisien voimattomuus tulevat selvästi esiin ja lehdistö nostaa Kerseyn kansalaisten juhlimaksi sankariksi, mutta toisaalta hänen mielenterveytensä asetetaan kyseenalaiseksi useaan otteeseen varsinkin tarinan loppuvaiheilla. Erityisesti valmistumisvuonnaan keskustelua herättänyt elokuva on toki provokatiivinen, shokeeraava ja yhden ratkaisumallin katurikosongelmaan esittelevä, mutta ajattelemisen aihetta antavan rikosdraaman leimaaminen väkivaltaviihteeksi on silti kovin lyhytnäköistä – jatko-osat ovatkin asia erikseen.

(20.2.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 11

Hongkongin elokuvien ikärajaluokittelun yläpäästä on ajan myötä kasvanut käsite, joka tunnetaan länsimaissakin. Yksi tunnetuimmista lapsilta kiellettyä Category III -leimaa kantavista teoksista on ajankohtaisiin aiheisiin hanakasti tarttuvan Wong Jingin tuottama Ebola Syndrome (Yibola bing du / Yibola beng duk, HKG 1996), jonka laadusta vastaavat kokeneet alan miehet The Untold Storyn takaa: ohjauksesta huolehtii Herman Yau ja pääosassa sikailee törkymöykkyspesialisti Anthony Wong.

Wongin roolihahmona on Kai-niminen kovaonninen häviäjä, joka jää kiinni rysän päältä pomonsa vaimon kanssa peuhaamisesta. Nainen vierittää syyn Kain niskoille, ja pian tällä on totiset paikat petetyn aviomiehen uhatessa kastraatiolla. Katuva Wong lupaa suorittaa operaation itse, mutta ratkaisee pulman tappamalla avioparin ja pomon apulaisen. Pariskunnan jälkikasvunkin Kai valelee bensiinillä, mutta naapuri ehtii hätiin, jolloin tuohtunut massamurhaaja häipyy paikalta. Kymmenen vuotta myöhemmin Kai tavataan piileskelemässä Johannesburgissa, jossa hän työskentelee kiinalaisravintolan kokkina. Teekannuun räkivä ja paistilihoihin sekaantuva keittiömestari pääsee eräänä päivänä omistajan mukaan lihanostoreissulle kaupungin ulkopuolelle. Matka suuntautuu ebola-viruksen saastuttamaan alkuasukaskylään, jonka laitamilla Kai raiskaa savannille lyyhistyneen naisen. Pian Kaikin saa tappavan taudin ensioireet, mutta onnekseen hän osoittautuu immuuniksi virukselle, jonka kantajana hän käynnistää tietämättään nopeasti etenevän epidemian Johannesburgissa.

Ja tämä on vasta alkusysäys tapahtumaketjulle, jonka tyrmistyttävyys vetää kokeneenkin roskaelokuvien kuluttajan hiljaiseksi. Yau roiskii ruudulle tasaista tahtia toinen toistaan puistattavampia kohtauksia, joissa mikään ei ole pyhää, ja juuri kun luulee nähneensä kaiken, ohjaaja onnistuu kaivamaan hihastaan vielä pitemmälle menevän ässän.

Hongkongilaisille elokuville tyypillinen pidättelemättömyys on siis vallalla myös Ebola Syndromessa, eikä siinäkään ole mitään kummallista, että sairaimmatkin käänteet esitetään humoristisessa valossa. Horjahtelevasti etenevän elokuvan ehdoton tukipilari on Anthony Wong, joka vetää rasvaa tihkuvan roolinsa sopivasti ylinäytellen, mutta myös pitäen naamansa täysin peruslukemilla piinallisen jännittävään loppuratkaisuun asti. Juuri Wongin suoritus tekee saastassa kahlaamista muistuttavasta katselukokemuksesta jollain tapaa viihdyttävän, vaikka takaraivossa jomottaa koko ajan huoli omasta mielenterveydestä, sillä eihän tässä sysimustassa ja vietävästi naurattavassa komediassa ole tarkemmin ajatellen mitään hauskaa.

(31.1.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 10

Pohjois-Amerikan viihdeteollisuus on viime vuosina muuttunut yhä enenevässä määrin monitaitureiden temmellyskentäksi – tai ainakin yhden alueen menestyjiä ohjataan tasaiseen tahtiin kokeilemaan onneaan uusien haasteiden parissa. Elokuvanäyttelijöiksi hinkuvien laulajien pitkään ketjuun on ehtinyt liittyä sangen huomaamattomasti myös miljoonittain levyjä myynyt Justin Timberlake, jonka ensimmäisen pääroolifilmin kohtaloksi koitui aluksi hyllytys ja sittemmin julkaisu suoraan videolevitykseen. Syitä tapahtuneelle ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä Edison (Edison / Edison Force / Edison: City of Crime / Edison City, USA 2005) on mitäänsanomattomuudessaan täydellisen keskinkertainen.

Yhdysvaltain entisenä murhapääkaupunkina tunnetun Edisonin maine on parantunut poliisilaitoksen FRAT-erikoisyksikön toiminnan ansiosta, mutta saavutuksella on varjopuolensa. Ryhmän salaiset puuhat alkavat kalvaa toden teolla juuri siirron saanutta Rafe Deediä, jonka ylempiarvoinen pari Frances Lazerov murhaa epävirallisen ratsian yhteydessä toisen kiinnijääneistä diilereistä ja takavarikoi huumeet ja rahat. Rikos sumplitaan normaaliksi hälytystehtäväksi, mutta tapauksen oikeuskäsittelyä seurannut paikallislehden reportteri haistaa palaneen käryä ja ryhtyy penkomaan taustoja, jotka johtavat kunnallispolitiikan huipulle asti.

Ohjaaja David J. Burken käsikirjoitus on kulunut, ennalta arvattava ja käänteiltään epäuskottava. Vaikka kykenisi nielemään kakistelematta, ettei FRAT:n tilojen naapurissa työskentelevä syyttäjänviraston huippututkija Levon Wallace ole huomannut mitään epäilyttävää, ja että salaliiton paljastaa Pulitzerin palkinnon ansaitsevana tähtitoimittajana itseään pitävä märkäkorva yhden ohimennen kuullun sanan takia, saattaa mielenkiinto lopahtaa kliseisten henkilöiden ja tyrityn roolijaon myötä. Timberlake yrittää kovasti epäkiitollisessa osassaan, mutta taidot loppuvat kesken jo ensimmäisissä kohtauksissa, eikä asiaa auta huonosti kirjoitettu hahmo. Kokemattomasta Josh Pollackista tulee muutaman päätoimittajalta saadun isällisen ohjeen ansiosta kirjaimellisesti yhdessä yössä periksi antamaton tutkiva journalisti, joka joutuu panosten koventuessa tiukkojen eettisten pohdintojen eteen. Uskottavuus on koetuksella myös huomattavasti kokeneemmalla LL Cool J:llä, joka on sama möllöttävä pökkelö kuin ennenkin. Työn ja yksityiselämän sovittamisen sekä omantunnon ja lojaaliuden kanssa painiskelevan Deedin osa on elokuvan vaikein, eikä siitä suoriuduta täysin pelkästään kulmien kohottelulla ja otsan rypistelyllä.

Ilmaisukykyisempien näyttelijöiden tehtävänä on antaa taustatukea sivurooleissa. Sairaalloiselta näyttäväksi maskeerattu Dylan McDermott tekee Lazerovista psykoottisen narkomaanin, jonka käytös on yliampuvuuden rajalla, mutta suoritus on elokuvan onnistunein. Päätoimittaja Ashfordin roolissa tanssahtelemaankin innostuva Morgan Freeman vetäisee rutiinilla jälleen yhden vanhan konkarin tulkinnan, ja Wallacea näyttelevä Kevin Spacey käy pelastamassa sen, minkä ruudussa pyörähtämistensä aikana ehtii. Oscar-voittajakaksikon otteissa ei ole pahemmin motivaatiota, mutta jo heidän läsnäolonsa kohentaa kummasti Edisonin katsottavuutta.

Burken kunniaksi on laskettava se, että Edison on ihan oikea elokuva toisin kuin tyypilliset, tuotteistetuille poppareille mittatilauksena tehdyt selluloidipuristeet, mutta ympäriinsä leviävä kokonaisuus olisi kaivannut mittavaa tohtorointia. Nyt se ei toimi kunnolla poliittisena trillerinä eikä myöskään toimintana, jolla tarina aloitetaan ja lopetetaan, vaan jää auttamatta muotopuoleksi, jonka oikea paikka videovuokraamossa on sivuhyllyllä muun tusinatarjonnan seassa.

(1.1.2007)