DVD-vitriinin arkistosta, osa 19

Mikä olisikaan elokuvantekijälle läheisempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Todenmukaisen kuvauksen kanssa ei tarvitse liikoja pinnistellä, ja jutun juurta löytyy reilusti omasta takaa. Näin lienevät Spede Pasanen, Ere Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri tuumineet ryhtyessään pusaamaan käsikirjoitusta Pohjantähteisiin (Pohjan tähteet / Bottenskrap / Leftovers from the North, FIN 1969).

Osittain tekijöiden omiin kokemuksiin perustuva kertomus seurailee taiteellisten ambitioidensa kanssa tuskailevan ohjaaja Paavali Pohjan luovimista tuottaja Sinisannan kaupallisten vaatimusten ja huonosti toimeen tulevien pääosanäyttelijöiden Igor Lötjösen ja Merju Köykän jatkuvan riitelyn ristiaallokossa. Vaivalloisesti edistyvä projekti törmää jatkuvasti tragikoomisiin vastoinkäymisiin, jotka muodostavat selkärangan episodimaisesti etenevälle elokuvalle.

Rakenne on Pohjantähteille sekä kirous että siunaus, sillä löyhästi toisiinsa limittyvät kohtaukset perustuvat liian usein yksinkertaisiin ja helposti arvattaviin sketseihin, jotka eivät vie tarinaa juuri eteenpäin ja kärsivät paikoitellen tarpeettomasta venytyksestä. Toisaalta vapaus innoittaa moderneihin kokeiluihin, joiden hedelmistä hienoimmat ovat Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä huikea kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva katujakso sekä Simo Salmisen laulamaa Alle lujaa kuvittava musiikkivideomainen montaasi.

Salminen varastaa kuvaaja Törrösenä monta muutakin kohtausta hieman pakotetun ohjaajamuotokuvan tekevältä Loirilta sekä näyttelijäparina kompuroivilta Ville-Veikko Salmiselta ja Arja Saijonmaalta. Kolmikon ympärille virittyvä, juonen keskeisen tukipilarin muodostava triangelidraama noudattaa klassista kaavaa heijastellessaan näyttelijöiden ja näiden esittämien roolihahmojen keskinäisen suhteen kehittymistä käsikirjoituksen ja todellisuuden ristiriitaisuudella. Perusideasta ei päästä Pohjan väliinmenoyrityksiä pitemmälle, mutta osittain improvisoiduilta vaikuttavat tilanteet ja notkea, roiseilla kaksimielisyyksilläkin leikittelevä dialogi paikkaavat jotenkuten löysäilyn ja pahimmat perseilyt, joihin ohjaaja Ere Kokkonen on sortunut taiteellisuuteen pyrkiessään. Yritteliäisyyden hyvänä puolena on, että Pohjantähteet näyttää Kokkosen elokuvaksi poikkeuksellisen harkitulta visuaalisesti, mikä voidaan ainakin osittain laskea kuvaaja Kari Sohlbergin ansioksi.

(31.7.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 18

Enimmäkseen suoraan videolle kanavoituun viihteeseen erikoistunut tuotantoyhtiö PM Entertainment Group muistetaan etenkin toimintafanien keskuudessa, mutta firma ehti olemassaolonsa aikana tehtailla myös huomattavan määrä lapsille ja nuorille suunnattuja elokuvia. Hyllyntäytteistä on tuskin ollut nappuloiden kestosuosikeiksi, vaikka suurempien studioiden menestysfilmien jäljittelyllä ja parilla päärooleihin palkatulla tunnetulla kasvolla on varmasti harhautettu jokunen hyväuskoinen ajanvietteen etsijä vuokrauspuuhiin.

Henri Charrin ohjaama koko perheen poliittinen tieteisjoulujännäri My Uncle the Alien (My Uncle the Alien, US 1996) on entisistä tähdistä vapaa, mutta tuntomerkit täyttyvät siltä osin, että nimi mukailee erehdyttävästi Kim Basingerin ja Dan Aykroydin Äitipuoli avaruudesta -komediaa. Yhtäläisyydet jäävät siihen, sillä avaruussetä ei ole lähisukulainen lainkaan, vaan nuoren Kelly Sullivanin mielikuvitusystävä – tai niin hänen vanhempansa luulevat. Lapsen puheissa ei olisi mitään ihmeellistä, ellei hitusen E.T:n ja Yodan välimuotoa muistuttava pikkumies olisi todellinen ja tytön isä Yhdysvaltain presidentti.

Suurvallan johtaja ajautuu kiusalliseen ahdinkoon Kellyn ja hänen äitinsä edustusmatkan mennessä hiukan pieleen. Sillä välin kun perheen naisväki sytyttää Los Angelesissa nuorisokeskuksen joulukuuseen valot, senaatti kaataa budjettiesityksen, mikä tarkoittaa turvakodin sulkemista tukien loppuessa. Aiheutettuaan pienehkön skandaalin kertomalla muukalaisystävästään televisiohaastattelussa Kelly sotkee kuviot lopullisesti päättäessään junailla keskuksen rahoituksen kuntoon yksinään. Ajatus on kaunis, mutta Hollywoodin öisillä kaduilla harhaileva tyttö on helppo saalis vähän tyhmemmillekin kidnappaajille.

My Uncle the Alienin ensimmäiseen kolmannekseen pinotaan kunnianhimoinen määrä aineksia, mutta suman purkaminen luonnistuu yhtä vaivalloisesti kuin konnakaksikko Rattin ja Skeeterin yritykset saada presidentti langan päähän. Sen sijaan että Kellyä vartioiva olento ottaisi tilanteen hallintaansa, kerronta hyytyy seurailemaan vuorotellen vähä-älyisten sieppaajien toilailua, toimistossaan kököttävän presidentin hikoilua ja ipanoiden jallittamien salaisen palvelun agenttien yrityksiä paikkailla mokaansa. Sedän piileskelylle on syynsä, mutta luultavasti elokuvan pääkohderyhmä katselisi mieluummin hassussa kuminaamarissa kipittävää ja säteitä ampuvaa kaapuniekkaa kuin Kellyn ja hänen uuden ystävänsä katupoika Zigin keskusteluja perheolojensa ankeudesta tai mitään edellä mainituista. Loppunousu järjestetään takaa-ajolla, jonka vauhdikkuudessa ei tosin ole paljon tuulettelemista, sillä autot köröttelevät tarkasti nopeusrajoituksia noudattaen.

Huonolla näyttelyllä, tahattomalla komiikalla ja ontuvilla vitsiyritelmillä pelaava elokuva ei tyydy pelkkään hauskuttamiseen, sillä harmittoman pinnan alta pulpautellaan esiin vanhempien läsnäoloa, luokkarajat ylittävää ystävyyttä ja heikko-osaisten huolehtimista puoltavia kannanottoja. Vakava sanoma saavuttaa alleviivatun päätepisteensä sedän päästessä hymisemään viisauksia ja elämänohjeita Kellylle. Periamerikkalainen opetushetki ei suoranaisesti huononna lopputulosta yhtään enempää, mutta viesti olisi mennyt perille ilmankin.

(27.7.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 17

Uuno Turhapuro -sarjan neljäs osa Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (Häpy Endkö? / En ny Uuno Turhapuro eller hur Uuno Turhapuro fick en så vacker och rik hustru / Hapless End? Or How Numbskull Emptybrook Won the Hand of Such a Rich and Beautiful Lady, FIN 1977) ottaa askeleen taakse päin palaten tuttujen hahmojen historiaan ajalta ennen ensimmäistä elokuvaa. Keskeisen tapahtumaketjun muodostavat maalaispoika-Uunon saapuminen Helsinkiin, hänen tutustumisensa Härski Hartikaiseen ja Lörssoniin sekä lähtemättömän vaikutuksen tekeminen Elisabeth Tuuraan.

Sarjaa kronologisessa järjestyksessä katsoen onnistuneen Lottovoittaja UKK Turhapuron jälkeen tehdyltä Häpy endkö?:ltä on lupa odottaa paljon, mutta jatko-osien suoltaminen yhden elokuvan vuositahdilla on tainnut sittenkin olla liian tiukka tavoite. Nousevan kurssin katkeamisen seurauksena on ankea paluu sarjan perusheikkouksien pariin.

Irrallisesta kohtauksesta toiseen säntäilevän elokuvan suurin ongelma on tärkeimpien käänteiden kuittaaminen itsestäänselvyyksinä. Uunon sopeutuminen Helsinkiin ohitetaan kertojaäänen maininnalla, kaveruussuhteet solmitaan noin vain, vaikka Hartikainen ja Lörsson eivät näytä lainkaan kiinnostuneilta työnhaussa tapaamastaan maalaisesta, ja Elisabethista jää kuva kaikkea muuta kuin vaikeasti valloitettavana. Näiden tulevaisuuden kannalta merkityksellisten hetkien sijasta kerronnan rytmitys painottaa nurinkurisesti vähäpätöisempiä kohtauksia, kuten Lörssonin ja Karolus Tuuran kännäys- ja pellehyppysessiota.

Sisältö jää näin vajavaiseksi, mutta hukattuja mahdollisuuksia paikataan hiukan hahmottelemalla Uunosta itsekkäästi päämääräänsä tavoitteleva pyrkyri. Enimmäkseen väärinkäsityksistä ja yksinkertaisten asioiden monimutkaistamisesta revittävä komiikka naurattaa paikoitellen makeasti, mutta Spede Pasasen käsikirjoitus on samanlaista vähän sinne päin roiskimista kuin Pekka Aineen kuvaus ja Ere Kokkosen ohjauskin.

(20.7.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 16

Uuno Turhapuro -elokuvista kolmantena valmistunut Lottovoittaja UKK Turhapuro (Lottovinnaren UKK Turhapuro / Lottery-Winner U.K.K. Emptybrook, FIN 1976) alkaa tutusti Uunon ja Elisabetin yhteenotosta, jonka laukaisee tällä kerralla tuhkakupin puhdistus. Liikkeelle lähdetään siis yksittäisestä sketsistä, mutta tuhkan mustaama sormi vie Uunon tapahtumien pyörteeseen, jota voi kutsua varauksettomasti juoneksi. Otsikossa mainittua lottovoittoakaan ei tarvitse odottaa viimeisille minuuteille, vaan ajatuksesta puristetaan yhden sääntömääräisen kohtauksen sijasta varsinainen vitsikimara. Edellisistä osista on otettu oppia jopa siinä määrin, että Lottovoittaja on näissä puitteissa hiottu ja selvästi sarjan siihenastisista osista paras.

Nousukasmaisesti jetset-elämään heittäytyvän Uunon ja tämän touhuja sivusta äimistelevän lähipiirin vuorovaikutuksesta syntyy raisua huumoria, mutta huolettomaan olotilaan uppoutumisen lisäksi tarina paljastaa myös äkillisen vaurastumisen varjopuolet kaikessa karmeudessaan. Rahan mahti ja varakkuuden merkitys sosiaalisen menestymisen ehtona ovat jatkuvasti läsnä tapahtumien taustalla, joten oletettavasti Spede Pasasella on ollut käsikirjoitusvaiheessa mielessään muutakin kuin koomisten tilanteiden kehittely.

Komediana Turhapurojen 1-vuotishääpäivään liepeille ajoittuva elokuva on hyvin onnistunut valuuttakramppeineen, ambulanssiajeluineen ja muine aivoituksineen. Vakionäyttelijät, etunenässä soljuvasti replikoiva Vesa-Matti Loiri, pitävät elokuvan varmassa vedossa, vaikka Ere Kokkosen ohjaustyylillä ei vältytä täysin väkinäisyydeltä, joka tiivistyy kokoontumisessa Esson baarissa. Vastapainoa latteuksille tuovat yllättävät innovaatiot niin kuin juonnetut alkutekstit ja kohtauksen keskeyttäminen sarjalla virheotoksia.

(17.7.2006)