Lane Myer on takertunut pakkomielteisesti tyttöystäväänsä Bethiin, joka murskaa nuorukaisen itsetunnon ryhtymällä laskettelujoukkueen kapteenin, Roy Stalinin, heilaksi. Kun kaikki muutkin asiat alkavat menetyksen jälkeen kaatua päälle, päättää Lane tappaa itsensä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Savage Steve Hollandin osittain omaelämäkerrallinen esikoiselokuva Pipo tiukalla (Better Off Dead... / Nervis och nere / Bättre död än levande, USA 1985) käsittelee vakavaa aihetta mutkattomasti ja turhia selittelemättä. Onnettomuusherkkään kömpelyyteen ja toistuviin nöyryytyksiin liitettynä sydänsurussa on riittävästi syytä epätoivoiseen ratkaisuun tunnekuohun vallassa vellovalle teinille, jota vaivaavat vieraantuminen vanhemmista, ystävien vähäisyys ja sopeutumattomuus amerikkalaisen lukioelämän tiukasti karsinoituun luokitusjärjestelmään.
Holland punnertaa depression kevyesti komediaksi, jonka mustuuskin on vain hetkellistä. Romanttisten nuorisofarssien peruskaavaa seurailevan tarinan loppuratkaisu on helppo arvata sen jälkeen, kun Lanen naapuriin majoittunut ranskalainen vaihto-oppilas Monique esittäytyy maansa myyneelle sankarille. Urheilukisat, tanssiaiset, treffit ja muut pakolliset kuviot kiltisti kertaavan juonen tuttuus ja ennustettavuus eivät koidu kuitenkaan pahoiksi rasitteiksi, sillä Hollandilla on silmää erikoisille hahmoille ja vielä erikoisemmille tilanteille. Lanen paras kaveri Charles kääntää perinteisen päihdeongelmaisen aisaparin hahmon päälaelleen, sillä Greendalen heikon huumetarjonnan vuoksi vetelys joutuu imuroimaan nenäänsä kaikenlaisia korvikkeita kunnon aineiden puutteessa; pikkuveli Badger on omissa oloissaan viihtyvä lapsinero, joka rakentelee huoneessaan muropakettien oheisleluista toimivia keksintöjä; eikä neuroottisella isällä ja ruoanlaittotaidottomalla äidilläkään mene asiat aivan putkeen. Lisäharmia aiheuttavat naapurin häiriintynyt mammanpoika Ricky, kilpa-autoilua harrastavat japanilaisveljekset sekä koko lähiötä terrorisoiva psykoottinen sanomalehdenjakaja Johnny, joka on hahmona sukua samoihin aikoihin ilmestyneen Paperboy-videopelin tuhoa kylvävälle koltiaiselle. Esillä on siis sangen värikästä sakkia, jota yhdistävä ulkopuolisuus nousee elokuvan johtavaksi teemaksi.
1980-luvun nuorisofilmeissä huomattavimmissa rooleissaan nähdyt Curtis Armstrong (Kosto elää, kovikset!), Diane Franklin (Amerikan viimeinen neitsyt) ja Amanda Wyss (Painajainen Elm Streetillä) tekevät enemmän tai vähemmän kelvollista jälkeä, mutta elokuvan kantava voima on kuitenkin itseoikeutetusti John Cusack. Myöhemmällä urallaan takuuvarmaksi tulkitsijaksi kehittynyt Cusack vetää pääroolin läpi kunnialla, vaikka otteissa on hieman hapuilua ja Lanen villin mielikuvituksen synnyttämät fantasiajaksot kärsivät jonkin verran ylinäyttelystä.
Pipo tiukalla on hiukan raakilemainen, mutta itsemurha-aiheesta huolimatta katsojansa hyvälle tuulelle saava komedia, joka huokuu tekemisen intoa ja omintakeista näkemystä. Suurta hittiä elokuvasta ei koskaan tullut, mutta kulttikannatuksensa se on silti ansainnut täysin.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Savage Steve Hollandin osittain omaelämäkerrallinen esikoiselokuva Pipo tiukalla (Better Off Dead... / Nervis och nere / Bättre död än levande, USA 1985) käsittelee vakavaa aihetta mutkattomasti ja turhia selittelemättä. Onnettomuusherkkään kömpelyyteen ja toistuviin nöyryytyksiin liitettynä sydänsurussa on riittävästi syytä epätoivoiseen ratkaisuun tunnekuohun vallassa vellovalle teinille, jota vaivaavat vieraantuminen vanhemmista, ystävien vähäisyys ja sopeutumattomuus amerikkalaisen lukioelämän tiukasti karsinoituun luokitusjärjestelmään.
Holland punnertaa depression kevyesti komediaksi, jonka mustuuskin on vain hetkellistä. Romanttisten nuorisofarssien peruskaavaa seurailevan tarinan loppuratkaisu on helppo arvata sen jälkeen, kun Lanen naapuriin majoittunut ranskalainen vaihto-oppilas Monique esittäytyy maansa myyneelle sankarille. Urheilukisat, tanssiaiset, treffit ja muut pakolliset kuviot kiltisti kertaavan juonen tuttuus ja ennustettavuus eivät koidu kuitenkaan pahoiksi rasitteiksi, sillä Hollandilla on silmää erikoisille hahmoille ja vielä erikoisemmille tilanteille. Lanen paras kaveri Charles kääntää perinteisen päihdeongelmaisen aisaparin hahmon päälaelleen, sillä Greendalen heikon huumetarjonnan vuoksi vetelys joutuu imuroimaan nenäänsä kaikenlaisia korvikkeita kunnon aineiden puutteessa; pikkuveli Badger on omissa oloissaan viihtyvä lapsinero, joka rakentelee huoneessaan muropakettien oheisleluista toimivia keksintöjä; eikä neuroottisella isällä ja ruoanlaittotaidottomalla äidilläkään mene asiat aivan putkeen. Lisäharmia aiheuttavat naapurin häiriintynyt mammanpoika Ricky, kilpa-autoilua harrastavat japanilaisveljekset sekä koko lähiötä terrorisoiva psykoottinen sanomalehdenjakaja Johnny, joka on hahmona sukua samoihin aikoihin ilmestyneen Paperboy-videopelin tuhoa kylvävälle koltiaiselle. Esillä on siis sangen värikästä sakkia, jota yhdistävä ulkopuolisuus nousee elokuvan johtavaksi teemaksi.
1980-luvun nuorisofilmeissä huomattavimmissa rooleissaan nähdyt Curtis Armstrong (Kosto elää, kovikset!), Diane Franklin (Amerikan viimeinen neitsyt) ja Amanda Wyss (Painajainen Elm Streetillä) tekevät enemmän tai vähemmän kelvollista jälkeä, mutta elokuvan kantava voima on kuitenkin itseoikeutetusti John Cusack. Myöhemmällä urallaan takuuvarmaksi tulkitsijaksi kehittynyt Cusack vetää pääroolin läpi kunnialla, vaikka otteissa on hieman hapuilua ja Lanen villin mielikuvituksen synnyttämät fantasiajaksot kärsivät jonkin verran ylinäyttelystä.
Pipo tiukalla on hiukan raakilemainen, mutta itsemurha-aiheesta huolimatta katsojansa hyvälle tuulelle saava komedia, joka huokuu tekemisen intoa ja omintakeista näkemystä. Suurta hittiä elokuvasta ei koskaan tullut, mutta kulttikannatuksensa se on silti ansainnut täysin.
(19.11.2006)
