Spede Pasasen tuottajauran toinen elokuva Millipilleri (Miljonärdille, FIN 1966) on tekijänsä vähiten tunnettuja töitä syystä, että sitä ei esitetty vuosikymmeniin missään – edes televisiossa – eikä se kuulunut yhteenkään VHS-julkaisueristä. Syyt pitkään jatkuneelle panttaamiselle ovat hämärän peitossa, eikä menettelyn outoutta vähennä sekään, että kyse on Speden hienoimpiin kuuluvasta, ellei jopa kaikkein parhaasta, elokuvasta. Pasasen kuoleman jälkeen Millipillerin saattoi nähdä teatterissa muutamassa erikoisnäytöksessä, mutta lopullisesti hankala tilanne korjaantui vasta Finnkinon viimeisimmän DVD- ja VHS-sarjan myötä.
Pasasen, Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen yhdessä juonima ja ohjaama elokuva kertoo Tarmo Saaren ponnisteluista saada takaisin menettämänsä perintöoikeudet. Tarmon setä, Suomen rikkain mies konsuli Ö on päättänyt testamentata omaisuutensa Antiikinsuojeluyhdistykselle, ellei vätysmäinen veljenpoika osoita riittävää kykyä raha-asioiden hallintaan ja ansaitse miljoonaa markkaa kuukauden kuluessa. Ystävänsä Hannun ja tämän hankkimien, motivaatiota kasvattavien tarmopillereiden avulla Tarmo ryhtyy tuumasta toimeen tietämättä sedän rahoja havittelevasta rikollisliigasta.
Kahta tuntia hipova kesto tekee Millipilleristä melkoisen spektaakkelin, mutta elokuva on alusta loppuun niin vauhdikasta kyytiä, että pitkästymisen pelko on turhaa. Juonen melko vapaa rönsyilykään ei haittaa, sillä roistojen suunnitelmista ja Tarmon tienaamisyrityksistä erilaisissa ammateissa muodostuu riittävän yhtenäinen perusta, jonka päälle tekijät ovat levittäneet mielikuvitustaan säästelemättömän kuorrutuksen. Perinteisen sketsiaineksen lisäksi genreparodioita, metaelokuvallisia yllätyksiä ja pellehyppyjä polttoaineenaan käyttävä tarina huipentuu X-paronin tavoin toiminnalliseen finaaliin, jonka autotakaa-ajokohtaukset ovat suomalaisen elokuvan puitteissa yhä sangen hurjia.
Carl Barksin Aku Ankka -tarinoista ammentamansa vaikutteet auliisti tunnustavalle elokuvalle on intomielisyyden lisäksi leimallista huumorin monipuolinen oivaltavuus. Esimerkiksi Tarmon ravintolatapaaminen jälkipuinteineen on tyylipuhdas klassikkojakso, joka esittelee Spede Pasasen koomikonlahjat kaikessa laajuudessaan. Tässä yhteydessä Simo Salminenkin alkaa loistaa karistaen viimeiset rippeet paperisuudesta, joka vaivaa Hannun replikointia vielä elokuvan alussa. Tarkasti rakennettujen fyysistä temppuilua ja ketterää verbaliikkaa vaativien, pitkien tapahtumaketjujen vastapainona on pienimuotoisuudellaan hykerryttäviä tilanteita, kuten lääkärin vastaanotolla käynti, jossa Juhani Kumpulainen tekee erinomaisen pikkuroolin psykiatrina. Ja pikantin lisän kokonaisuuteen tuovat kaiken järjen ulottumattomiin karkaavat vitsit, jotka ovat täysin ennustamattomissa, sekä viimeisessä elokuvaroolissaan nähtävä Hannes Häyrinen, jonka jäljittelemätön tyyli sopii täydellisesti itaran ja äksyn konsulin hahmoon.
Pasasen, Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen yhdessä juonima ja ohjaama elokuva kertoo Tarmo Saaren ponnisteluista saada takaisin menettämänsä perintöoikeudet. Tarmon setä, Suomen rikkain mies konsuli Ö on päättänyt testamentata omaisuutensa Antiikinsuojeluyhdistykselle, ellei vätysmäinen veljenpoika osoita riittävää kykyä raha-asioiden hallintaan ja ansaitse miljoonaa markkaa kuukauden kuluessa. Ystävänsä Hannun ja tämän hankkimien, motivaatiota kasvattavien tarmopillereiden avulla Tarmo ryhtyy tuumasta toimeen tietämättä sedän rahoja havittelevasta rikollisliigasta.
Kahta tuntia hipova kesto tekee Millipilleristä melkoisen spektaakkelin, mutta elokuva on alusta loppuun niin vauhdikasta kyytiä, että pitkästymisen pelko on turhaa. Juonen melko vapaa rönsyilykään ei haittaa, sillä roistojen suunnitelmista ja Tarmon tienaamisyrityksistä erilaisissa ammateissa muodostuu riittävän yhtenäinen perusta, jonka päälle tekijät ovat levittäneet mielikuvitustaan säästelemättömän kuorrutuksen. Perinteisen sketsiaineksen lisäksi genreparodioita, metaelokuvallisia yllätyksiä ja pellehyppyjä polttoaineenaan käyttävä tarina huipentuu X-paronin tavoin toiminnalliseen finaaliin, jonka autotakaa-ajokohtaukset ovat suomalaisen elokuvan puitteissa yhä sangen hurjia.
Carl Barksin Aku Ankka -tarinoista ammentamansa vaikutteet auliisti tunnustavalle elokuvalle on intomielisyyden lisäksi leimallista huumorin monipuolinen oivaltavuus. Esimerkiksi Tarmon ravintolatapaaminen jälkipuinteineen on tyylipuhdas klassikkojakso, joka esittelee Spede Pasasen koomikonlahjat kaikessa laajuudessaan. Tässä yhteydessä Simo Salminenkin alkaa loistaa karistaen viimeiset rippeet paperisuudesta, joka vaivaa Hannun replikointia vielä elokuvan alussa. Tarkasti rakennettujen fyysistä temppuilua ja ketterää verbaliikkaa vaativien, pitkien tapahtumaketjujen vastapainona on pienimuotoisuudellaan hykerryttäviä tilanteita, kuten lääkärin vastaanotolla käynti, jossa Juhani Kumpulainen tekee erinomaisen pikkuroolin psykiatrina. Ja pikantin lisän kokonaisuuteen tuovat kaiken järjen ulottumattomiin karkaavat vitsit, jotka ovat täysin ennustamattomissa, sekä viimeisessä elokuvaroolissaan nähtävä Hannes Häyrinen, jonka jäljittelemätön tyyli sopii täydellisesti itaran ja äksyn konsulin hahmoon.
(2.12.2006)
