Ilmeisesti jokaisen kauhuun erikoistuneen ohjaajan kuuluu tehdä vähintään yksi vampyyrielokuva ennen eläkepäivien koittamista. John Carpenter liittyi pitkään ketjuun verraten myöhään Vampyyreilla (Vampires / Vampire$, USA 1997), joka nimestään huolimatta kertoo enemmän vampyyrien tappamisesta kuin verenjuonnista.
Vaativaa tehtävää ei tällä kertaa suorita kepeästi vitsaileva koulutyttö, vaan paljon karskimmalla asenteella työhönsä suhtautuva alan veteraani Jack Crow, joka itse paavin valtuuttamana ajelee pitkin New Mexicon syrjäseutuja tuhoamassa vampyyrien pesiä. Crow'n tukevasti aseistautuneelle joukkueelle puhdistukset ovat rutiinikeikkoja, mutta vahinkojakin tapahtuu. Viimeisin pesän hävitys jää hieman kesken vampyyrien johtajan päästessä pakoon, mutta ryhmä päättää silti juhlistaa menestystään. Lysti loppuu lyhyeen, kun tappion suivaannuttama mestarivampyyri Valek saapuu kekkereihin kuokkimaan ja pistää muutamassa hetkessä lähes koko porukan lihoiksi. Crow onnistuu kuitenkin karkaamaan mukanaan uskollinen apurinsa Montoya sekä pureman saanut prostituoitu Katrina, jonka avulla Jack aikoo päästä Valekin jäljille.
Vampyyrien lahtaaminen liiketoimintana olisi aivan hyvin riittänyt elokuvan aiheeksi, mutta John Steakleyn romaaniin perustuva, Don Jakobyn muokkaama käsikirjoitus hukkaa hyvän lähtökohdan vaihtaessaan Crow'n päämäärän rahan käärimisestä suurmestariksi pyrkivän Valekin pysäyttämiseen. Tavanomaisille raiteille ajautuminen ei silti pilaa koko elokuvaa, vaikka juonellinen sisältö jääkin kevyeksi täydellistä kuolemattomuutta tavoittelevan vampyyrin ja hänen periksi antamattoman vihollisensa väliseksi kissa ja hiiri -leikiksi.
Ulkoisilta avuiltaan Vampyyrit on moitteetonta jälkeä Carpenterin ja kuvaajansa Gary B. Kibben rautaisen ilmaisun ansiosta. Lisäsävyjä loihditaan teemaan sopivasti toistuvista auringonlaskuista ja -nousuista, jotka näyttävät todella hienoilta New Mexicon erämaamaisemia vasten. Näissä puitteissa ohjaajan western-vaikutteet nousevat reilusti pintaan samalla, kun taustalla soiva blues-pohjainen ja kitaravetoinen score virittelee hieman toisenlaista tunnelmaa kuin mitä Carpenterilta on totuttu odottamaan. Kauhun nostattaminen näyttää unohtuneen ammuskelun ja yllättävän ankaraksi yltyvän verenroiskuttelun lomassa, mutta jonkinlainen jännitys pysyy silti yllä alusta alkaen, vaikkei loppuratkaisu minkäänlaisia yllätyksiä tarjoakaan.
Vampyyrien toinen tukijalka on James Woods, jonka takuuvarmasti näyttelemä Jack Crow menee Carpenterin elokuvissa nähtyjen antisankareiden letkassa kylmästi jonon ohi harvinaisen pitkälle jalostuneessa nihilismissään. Väkivaltaisen ja öykkärimäisen Crow'n osa on kuin luotu Woodsille, joka rakentaa vampyyrinmetsästäjästä niin vastenmielisen tapauksen, etteivät ammatinvalinnan perimmäiset syyt tai reilu kaverihenkikään tuota minkäänlaisia sympatiapisteitä. Kun sankari on persoonaltaan tätä luokkaa, luulisi tarinan varsinaisen kelmin olevan todella häijy, mutta toisin käy. Vastustajat menevät kappaleiksi vaikka paljain käsin, mutta muuten Thomas Ian Griffithin esittämä Valek jää tyypillisyydessään valjuksi. Vaarakaan ei välity kunnolla, sillä vampyyripäällikkö on stailattu näyttämään lähinnä hevimuusikolta. Crow'n matkakumppaneita näyttelevät Daniel Baldwin ja Sheryl Lee pärjäävät mukavasti omissa rooleissaan, jotka ovat selvästi Valekia huolellisemmin hahmoteltuja.
Modernien vampyyrielokuvien kentällä Vampyyrit painii keskiraskaassa sarjassa, mikä riittää syyksi katsomiselle, vaikka aiheesta on saatavilla väkevämpiäkin näkemyksiä. Visuaalisena työnäytteenä elokuva on kuitenkin tyylipuhdas suoritus, jonka perusteella uskaltaisi jopa toivoa, että John Carpenter saisi vielä joskus mahdollisuuden kokeilla taitojaan ihan oikean länkkärin ohjaajana.
Vaativaa tehtävää ei tällä kertaa suorita kepeästi vitsaileva koulutyttö, vaan paljon karskimmalla asenteella työhönsä suhtautuva alan veteraani Jack Crow, joka itse paavin valtuuttamana ajelee pitkin New Mexicon syrjäseutuja tuhoamassa vampyyrien pesiä. Crow'n tukevasti aseistautuneelle joukkueelle puhdistukset ovat rutiinikeikkoja, mutta vahinkojakin tapahtuu. Viimeisin pesän hävitys jää hieman kesken vampyyrien johtajan päästessä pakoon, mutta ryhmä päättää silti juhlistaa menestystään. Lysti loppuu lyhyeen, kun tappion suivaannuttama mestarivampyyri Valek saapuu kekkereihin kuokkimaan ja pistää muutamassa hetkessä lähes koko porukan lihoiksi. Crow onnistuu kuitenkin karkaamaan mukanaan uskollinen apurinsa Montoya sekä pureman saanut prostituoitu Katrina, jonka avulla Jack aikoo päästä Valekin jäljille.
Vampyyrien lahtaaminen liiketoimintana olisi aivan hyvin riittänyt elokuvan aiheeksi, mutta John Steakleyn romaaniin perustuva, Don Jakobyn muokkaama käsikirjoitus hukkaa hyvän lähtökohdan vaihtaessaan Crow'n päämäärän rahan käärimisestä suurmestariksi pyrkivän Valekin pysäyttämiseen. Tavanomaisille raiteille ajautuminen ei silti pilaa koko elokuvaa, vaikka juonellinen sisältö jääkin kevyeksi täydellistä kuolemattomuutta tavoittelevan vampyyrin ja hänen periksi antamattoman vihollisensa väliseksi kissa ja hiiri -leikiksi.
Ulkoisilta avuiltaan Vampyyrit on moitteetonta jälkeä Carpenterin ja kuvaajansa Gary B. Kibben rautaisen ilmaisun ansiosta. Lisäsävyjä loihditaan teemaan sopivasti toistuvista auringonlaskuista ja -nousuista, jotka näyttävät todella hienoilta New Mexicon erämaamaisemia vasten. Näissä puitteissa ohjaajan western-vaikutteet nousevat reilusti pintaan samalla, kun taustalla soiva blues-pohjainen ja kitaravetoinen score virittelee hieman toisenlaista tunnelmaa kuin mitä Carpenterilta on totuttu odottamaan. Kauhun nostattaminen näyttää unohtuneen ammuskelun ja yllättävän ankaraksi yltyvän verenroiskuttelun lomassa, mutta jonkinlainen jännitys pysyy silti yllä alusta alkaen, vaikkei loppuratkaisu minkäänlaisia yllätyksiä tarjoakaan.
Vampyyrien toinen tukijalka on James Woods, jonka takuuvarmasti näyttelemä Jack Crow menee Carpenterin elokuvissa nähtyjen antisankareiden letkassa kylmästi jonon ohi harvinaisen pitkälle jalostuneessa nihilismissään. Väkivaltaisen ja öykkärimäisen Crow'n osa on kuin luotu Woodsille, joka rakentaa vampyyrinmetsästäjästä niin vastenmielisen tapauksen, etteivät ammatinvalinnan perimmäiset syyt tai reilu kaverihenkikään tuota minkäänlaisia sympatiapisteitä. Kun sankari on persoonaltaan tätä luokkaa, luulisi tarinan varsinaisen kelmin olevan todella häijy, mutta toisin käy. Vastustajat menevät kappaleiksi vaikka paljain käsin, mutta muuten Thomas Ian Griffithin esittämä Valek jää tyypillisyydessään valjuksi. Vaarakaan ei välity kunnolla, sillä vampyyripäällikkö on stailattu näyttämään lähinnä hevimuusikolta. Crow'n matkakumppaneita näyttelevät Daniel Baldwin ja Sheryl Lee pärjäävät mukavasti omissa rooleissaan, jotka ovat selvästi Valekia huolellisemmin hahmoteltuja.
Modernien vampyyrielokuvien kentällä Vampyyrit painii keskiraskaassa sarjassa, mikä riittää syyksi katsomiselle, vaikka aiheesta on saatavilla väkevämpiäkin näkemyksiä. Visuaalisena työnäytteenä elokuva on kuitenkin tyylipuhdas suoritus, jonka perusteella uskaltaisi jopa toivoa, että John Carpenter saisi vielä joskus mahdollisuuden kokeilla taitojaan ihan oikean länkkärin ohjaajana.
(29.6.2004)
